Ogiekit tietävät, että yhdeksän vuoden välein kukkiva maraisit-kasvi tuo metsiin paljon mehiläisiä ja kyläläisille hunajaa. Endoroisit menettivät maansa, mutta panostavat nyt naisten rooliin mehiläistenhoidossa. Yiakut suojelevat metsänsä lisäksi kulttuuriaan ja hunajaan liittyviä myyttejä.
Kenian alkuperäiskansoille mehiläiset ja hunaja ovat keskeinen osa kulttuuria. Hunaja on ruoan, lääkkeen ja kauppatavaran lisäksi osa yhteisön rituaaleja ja mehiläiset jopa keino suojella metsiä hakkuilta. Villihunajan kerääminen on esimerkki yhteisön kulttuuriperinnöstä ja kestävästä ympäristösuhteesta.
Ketterä ogiek-kylänvanhin
Salaton Nadungvenkop näyttää mallia nuoremmille. Seitsemänkymppinen singahtaa kevyesti ison puun oksille keräämään sammalta, jota poltetaan puupölkystä kaiverretun villimehiläisten pesän luukun alla. Sammaleen savu karkottaa kivuliaasti pistävät pesän asukkaat kauemmaksi hunajan keräämisen ajaksi.
Vähän myöhemmin Salaton nousee toisessa puussa noin kymmenen metrin korkeuteen tarkastamaan, onko pesässä elämää. Lyhyt sadekausi marraskuussa ei kuitenkaan ole sopiva vuodenaika hunajankeruuta varten.
Olemme Kenian lounaisosassa, laajan Mau-metsäalueen eteläreunalla ogiekien kulttuurikeskuksen läheisessä metsässä. Tästä pohjoisen ja luoteen suuntaan on yli 150 kilometriä pitkä ja 10–20 kilometriä leveä metsäkäytävä, yksi Kenian laajimmista vihreistä alueista. Mau-metsä on perinteisesti metsästyksestä ja keräilystä eläneen ogiek-alkuperäiskansan koti. Ja mehiläisten koti.
Metsäkävelyn aikana kylänvanhin Salaton Nadungvenkop esittelee tärkeitä lääkinnällisiä, seremoniallisia ja mehiläistenhoitoon liittyviä kasveja. Suuresta afrikanseetripuusta tehdään parhaimman tuoksuiset ja kestävimmät mehiläispesät. Yhdeksän vuoden välein alueella kukkii maraisit-kasvi, joka houkuttelee alueelle suuren määrän eri mehiläislajeja – silloin hunajasadot ovat valtaisia.
Hunajalla on hyvin merkittävä rooli niin ogiekien kuin monien muidenkin Kenian alkuperäiskansojen keskuudessa. Hunaja on keskeinen osa yhteisöllisiä juhlia ja seremonioita. Ogiek-poikien aikuistumisriittiin kuului kiipeäminen pesäpuuhun ja karaistuminen mehiläisten pistoille. Satojen vuosien ajan ogiekit ovat käyttäneet apunaan hunajaopas-lintuja; lintu löytää usein puunrungon sisällä piilevän mehiläispesän metsästä ja saa palkakseen palan hunajakennoa.
Hunaja on ollut tärkeä osa ihmisten ravintoa, erityisesti kuivuusjaksojen aikana. Hunajaolutta juodaan juhlissa ja vahvemman hunajaviinin teossa käytetään ”makkarapuusta” saatavia rotonik-hedelmiä. Hunajan väri, maku ja koostumus vaihtelevat sen mukaan, minkä kasvien kukista mehiläiset keräävät nektarin. Metsissä asuneet yhteisöt tuntevat erilaisia yrttihunajia, joita käytetään tautien ja vaivojen hoitoon.
Nomadismista kulttuurikeskuksen pesiin
Perinteisesti villihedelmien ja villihunajan keräilyyn erikoistuneet ogiek-yhteisöt vaelsivat vuodenaikojen ja mehiläisten liikkeiden mukaisesti eri alueiden välillä. Tämä perinteinen nomadinen elämäntapa jatkui vielä 1970-luvulle asti, mutta sittemmin Kenian hallitus on rajoittanut metsän asuttamista suojeluperustein – usein kovin ottein.
Osalla ogiek-yhteisöistä on yhteisömetsälupa keräilytuotteiden ja hunajan hyödyntämiseen, mutta toisaalla viranomaiset yrittävät estää pääsyn metsään. Muualta tulleet uudisasukkaat raivasivat Mau-metsää jo Britannian siirtomaa-ajalla ja myöhemmin alueella on tehty luvallisia ja luvattomia hakkuita, jotka ovat kaventaneet reilut 50 000 ihmistä käsittävän ogiek-kansan elinpiiriä entisestään. Nykyään ogiekit asuvat kylissä metsän ulkopuolella – useilla perheillä on hieman karjaa ja puutarhapalsta.
Ogiekien kulttuurikeskus esittelee perinteistä esineistöä ja rakennustaitoa, mutta myös kestäviä agroekologisia viljelymenetelmiä. Keskuksen läheisyydessä on nykyään yli 100 mehiläispesää, osa niistä talojen pihapiireissä. Pölkkypesien rinnalle on ilmaantunut moderneja laatikkopesiä, joita niitäkin asuttavat villimehiläiset.
”Naisten rooli mehiläisten hoidossa on lisääntynyt, sillä vain miehet keräsivät hunajaa metsistä. Myös hunajan prosessointi on nykyaikaistunut ja sen myynnillä katetaan viime vuonna valmistuneen kulttuurikeskuksen ylläpitoa”, kertoo Ogiek-kansan kehitysohjelma (OPDP) -järjestön ohjelmakoordinaattori Eunice Chepkemoi.
”Hunajalla on melko suuret ja valmiit markkinat, haasteena on pikemminkin saada tuotteita markkinoille”, Eunice jatkaa. Asian ymmärtää, kun matkaa kymmenien kilometrien matkan kuoppaista ja sateiden runtelemaa pikkutietä Narokin kaupungista ogiek-yhteisöihin.
Sormet hunajakennossa Bogoria-järvellä
Vajaat 200 kilometriä kulttuurikeskukselta pohjoiskoilliseen Kapkuikuin kylässä hämärä alkaa laskeutua, kun Simion Chesang Lotome esittelee kylän hunajaosuuskunnan varastoa ja kauppaa.
”Vuonna 2022 hunajaosuuskunnan jäsenet tuottivat 704 kiloa hunajaa. Hunaja kennoineen tuodaan käsiteltäväksi isoissa ja pienissä kannellisissa sankoissa”, Simion kertoo.
”Sekoitamme hunajakennoja pitkävartisella kauhalla, jolloin hunaja valuu sankon pohjalle ja kevyemmät tyhjät kennot jäävät pintaan. Seuraavassa vaiheessa kennoista valutetaan loppukin hunaja siiviläkankaan läpi.”
Pimeyden laskeutuessa käymme katsomassa hunajakennojen nostoa mehiläispesistä ja maistelemassa tummaa ja makeaa hunajaa sormin suoraan kennoista, joita muutamat mehiläiset yrittävät vielä suojella.
Kapkuikui on yksi endorois-kansan kylistä ja Simion on ylpeä endoroisuudestaan. Flamingoistaan ja kuumista lähteistään tunnetun Bogoria-järven ja Mochongoi-metsän lähialueita satoja tai tuhansia vuosia asuttaneet endoroisit menettivät ison osan kotialueestaan vuonna 1973, kun järven ympärille perustettiin luonnonsuojelualue ja sinne alkoi virrata turisteja. Paimentolaisuudesta ja mehiläisten hoidosta eläneet yhteisöt pakotettiin siirtymään kauemmaksi järvestä, maanviljelysyhteisöjen naapuriin.
Endoroisien taistelu maasta
Ogiekien tavoin Kenian valtio ei ole tunnustanut noin 60 000 ihmisen endorois-kansaa erillisenä etnisenä yhteisönä, mikä on näkynyt heidän syrjimisenään muun muassa maaoikeuksien suhteen. Sekä ogiekit että endoroisit ovat käyneet pitkään oikeustaistelua perinteisten maidensa menettämisen johdosta: Afrikan ihmisoikeustuomioistuin on kahteen otteeseen määrännyt Kenian korvaamaan alkuperäiskansojen menetykset, mutta Kenia ei ole toimenpannut päätöksiä.
Endoroisille hunaja on keskeinen osa kulttuuria ja mehiläisten elinympäristöjen suojelu on ollut olennaista. Endoroisit ja heidän vuohensa ovat perinteisesti seuranneet mehiläisiä sade- ja kuivien kausien mukana. Aiemmin Monchongoi-metsä oli keskeinen luonnontuotteiden keräilyn ja mehiläistenhoidon paikka, mutta nykyään useimmat pesät ovat laatikkomallisia ja lähempänä taloja. Hunajan myynnistä saatavat tulot lähestyvät pienkarjan kasvatuksesta saatavia tienestejä.
Endorois-naisten voimaantumisjärjestö EIWEN on tukenut naisten vahvempaa roolia ja resilienssin vahvistamista yhteisöissä; tässä keskeisessä asemassa on ruokaan liittyvän perinteisen tiedon ylläpito ja dokumentointi. Hunajaa on perinteisesti käytetty muun muassa ruoan säilömisessä. Järjestön johtajan Christine Kandien mukaan naiset ovat nyt hyvin kiinnostuneita mehiläistenhoidosta – samalla miesvaltaisella alalla asenteiden muuttaminen ja tabujen murtaminen on tärkeää.
(Christine Kandie vieraili toukokuussa 2024 Suomessa ja puhui mm. Maailma kylässä -festivaaleilla)
Hibiskus-jätökset maistuvat yiakujen mehiläisille
Kylänvanhin Daniel Supuko istuu nuotion ääressä, soittaa perinteistä kielisoitinta ja kertoo sitten tarinoita mehiläisistä.
”Jokaisella perheellä oli omat pesänsä kukkuloilla, joko kuivista puunrungoista tehdyissä pölkyissä tai luonnonkätköissä. Hunaja tuotiin kotiin kalebasseissa (kuivattu pullokurpitsa) ja säilöttiin isommissa puusta kaiverretuissa astioissa. Hunajaa kerättiin oman perheen ja yhteisön käyttöön.”
”Jokainen perhe tai klaani (kyläyhteisö) omisti omat pesänsä, eivätkä muut saaneet kerätä niistä hunajaa. Varkaita ammuttiin armottomasti myrkkynuolilla.”
Daniel ja hänen yiaku-yhteisönsä tietää paljon mehiläisistä ja niiden elämästä, sillä metsästäjä-keräilijöinä yiakut ovat olleet läheisessä suhteessa Mukogodo-metsään ammoisista ajoista lähtien.
Ja siinä se on, Dol Dol -kylän välittömässä läheisyydessä avautuu 30 000 hehtaarin yhtenäinen ja monimuotoinen metsäalue, jonka huiput nousevat 2 kilometrin korkeuteen. Matalimmillaan joet virtaavat 1,3 kilometrissä. Olemme noin 140 kilometriä Bogoria-järveltä itään ja 70 kilometriä valtaisan Mount Kenyan huipusta pohjoiseen.
Yiaku-metsänvartijoiden ja kyläläisten opastamalla metsäkävelyllä näemme punaisia löysiä apinoiden jätöksiä, jotka ovat mehiläisille varsinaista nektaria. Apinat ovat syöneet makeita hibiskus-pensaiden kukkia. Naisryhmän aktiivi Emily Leitiko esittelee polun varrella kukkivia mehiläisten suosikkikasveja ja välillä hajuaistia hellii yli kaksimetriseksi kasvava villiminttu.
Valtavan banyan-viikunapuun alla kyläläiset ovat pitäneet kokouksia. Näemme myös runsaasti seetripuita, mikä olisi paras puu mehiläispesien valmistamiseen, mutta puita ei ole lupa enää käyttää – vaikka aiemminkin pesät tehtiin kaatuneista tai kuivuneista puista.
Yiakut ovat nimittäin tehneet diilin Kenian metsäviranomaisten kanssa. Vaikka reilusta 6 000 ihmisestä koostuvaa yiaku-kansaa ei sitäkään ole tunnustettu etniseksi yhteisöksi Keniassa, yiakut saivat vuonna 2008 hallitukselta yksinoikeuden hoitaa Mukogodo-metsää – kunhan sieltä ei kaadeta puita. Mukogodo on ainoa Kenian 372 virallisesta metsäalueesta, joka on alkuperäiskansan hallinnassa.
Hunajakenno lähteeseen ja pesä santelipuuhun
Mukogodon alueella ei ollut uudisasutusta, mikä auttoi metsän suojelussa. Myös yiakujen omat uskomukset ja säännöt ovat suojelleet sitä ja sen elonkirjoa. Hunajaankin liittyy tabuja: sitä ei saa kerätä kahteen viikkoon sateen jälkeen, muutoin kohtaa epäonni. Hunajankeruun jälkeen Sialo-klaanit jäsenet kiittivät luontoäitiä heittämällä palan hunajakennoa lähteeseen, kylpemällä sitten lähteen vedessä ja juomalla sitä.
Mehiläispesät ovat myös auttaneet metsänsuojelussa: kun pesiä ripustetaan metsäalueen reunoille tai arvokkaimpien puulajien (esim. santelipuu) oksille, laittomat hakkaajat eivät uskalla sahata puuta. Villimehiläiset eivät pidä häirinnästä! Tiettyjen makujen puuttuminen hunajasta kertoi puolestaan yiakuille, että metsästä puuttuu tärkeitä ravintokasveja eli että sen elonkirjo on huonontunut.
Viime vuosien kuivuuskausien aikana ongelmat ovat kuitenkin lisääntyneet. Ympäröivien kuivempien alueiden paimentolaisryhmät ovat tulleet karjoineen ja aseineen metsään ja varastaneet yiakujen mehiläispesiä. Myös villinorsut tuhoavat pesiä etsiessään ruokaa. Yiakut ovat joutuneet paljolti luopumaan metsien pölkkypesistä ja hankkimaan laatikkopesiä kotien pihapiireihin. Savun, yrttien ja rukousten avulla mehiläisiä kutsutaan asuttamaan pesiä, jotka eivät muutoin houkuttele mesipistiäisiä niin kuin seetripöntöt.
Lepalon Ngileleni esittelee puutarhaansa ja mehiläispesiään.
”Kasvatamme useita vihreitä vihanneksia sekä kurpitsoja, joiden läheisyydessä mehiläispesät ovat. Mehiläiset hyötyvät näin viljelmän kukista ja samalla pölyttävät niitä. Useat kylämme pesät olivat tyhjänä kolmen vuoden ajan pahimman kuivuuden aikana, ja mehiläiset palasivat vasta viime vuonna sateiden runsastuessa.”
Myös Dol Dolissa naisten rooli mehiläistenhoidossa on kasvanut, kun pesät ovat tulleet kylään ja hunajan merkitys elinkeinona on ymmärretty. Tällä hetkellä suurin osa hunajasta myydään välittäjille, jotka pakkaavat ja toimittavat ne markkinoille. Yiaku-naisilla on kuitenkin suunnitelmissa perustaa osuuskunta, joka voisi hankkia mehiläispesiä ja hunajanprosessointivälineistöä kulttuurikeskuksen alueelle parantamaan yhteisön omavaraisuutta. Tässä työssä heitä auttaa Yiaku Laikipiak Trust-järjestö.
Teksti ja kuvat: Timo Kuronen
***
Katso animaatiovideo Mount Kenya -vuoren itäpuolella elävän tharaka-kansan toimista perinteisen mehiläishoidon elvyttämiseksi!
Siemenpuu on vuosina 2022–2024 tukenut Keniassa kymmenkuntaa alkuperäiskansojen järjestöjen hanketta. Ainakin kuuden hankkeen yhteisöissä hunajantuotanto tai keräys on merkittävää. Vuonna 2025 Siemenpuu tukee kumppanijärjestöjen yhteisen hunajakonferenssin ja koulutustilaisuuden järjestämistä.
Villihunajan kerääminen on esimerkki yhteisön kulttuuriperinnöstä ja kestävästä ympäristösuhteesta, joita tuodaan esiin Siemenpuun tuella laadituissa biokulttuurissa protokollissa eli yhteisöohjeistuksissa. Niissä yhteisöt itse määrittelevät luonnonvarojensa ja perinteisen tietonsa käytön ehdot. Protokollien avulla yhteisöt kykenevät osoittamaan perinteiset asuinalueensa ja elämäntapansa kestävyyden myös Kenian viranomaisille.