Kenian villimehiläisten ja Suomen tarhamehiläisten hoitokäytäntöjä muokkaavat erilaiset ympäristöolosuhteet, teknologinen kehitys ja kulttuuriset tekijät. Kenian mehiläishoito on pitkälti perinteistä, Suomessa se perustuu nykyaikaisempaan teknologiaan ja tiukkoihin säädöksiin – etenkin kaupallisessa tuotannossa. Molemmissa maissa mehiläisiä pidetään sekä hunajantuotannon että pölytyksen vuoksi, mutta pesistä saadaan myös muita arvokkaita tuotteita.
Tummenevaa iltataivasta vasten silmien eteen avautuu epätodellinen näky: korkealla akaasiapuiden oksilla näyttää roikkuvan ruumisarkkuja! Niitä ne eivät kuitenkaan ole, vaan Kapkuikuin kylän mehiläistarhaajien omistamia pesiä. Näitä voimme perustellusti kutsua hybridipesiksi: laatikkopesiä asuttavat villimehiläiset, eivätkä pesät ole lähellä maanpintaa, vaan ne ripustetaan korkealle perinteisten pölkkypesien tapaan. Kun hunajaa kerätään, laatikko lasketaan varovasti maassa olevan siirrettävän telineen päälle.
Ja kohta sitä kerätäänkin!
Pientä kenialaista endorois-kansaa edustava suurikokoinen mies pukeutuu valkoiseen kokohaalariin, verkolliseen mehiläishattuun ja punaisiin kumikäsineisiin. Kahden naapurinsa kanssa Simion Chesang Lotome aikoo näyttää vierailijoille, kuinka puiset rimat hunajakennostoineen nostetaan pesästä. Hän ohjeistaa vieraita olemaan kauempana ja vitsailee, että mehiläiset näkevät vaaleaihoiset ihmiset ensin. Mehiläiset viuhuavat onneksi ohi, kun kennojen keräämistä seuraa ilman suojavarusteita reilun kymmenen metrin päästä.
Keräämisen jälkeen Simion muistaa sanoa: ”Mehiläiset ovat afrikkalaista lajia ja pistävät ikävästi. Joukolla ne voivat tappaa jopa ison eläimen.”
”Meidän pesistämme 80 prosenttia on kolonisoituja eli niissä on mehiläisiä. Joskus pesät ovat tyhjillään muurahaisten tai muiden syiden vuoksi”.
Keniassa mehiläispesillä käydään pimeän laskeuduttua, jolloin mehiläisten ajatellaan olevan leppoisia työpäivänsä jälkeen. Toki ennen pesän avaamista sisään puhalletaan savua, joka karkottaa osan pörriäisistä pois pesästä, osa taas yrittää pelastaa hunajaa syömällä sitä nopeasti (ja tulemalla unisiksi). Osa yhdyskunnasta ryhmittyy kuningattaren suojaksi.
”Suomessa ajatellaan päinvastoin”, kertoo keskisuomalainen mehiläistarhuri Ari Seppälä. ”Pesillä käydään ja hunaja kerätään aurinkoisina ja lämpiminä loppukesän päivinä, jolloin mahdollisimman moni mehiläinen on keräämässä mettä pelloilla tai metsissä.”
Kenialaisella villimehiläisten hunajan keruulla ja suomalaisella tarhamehiläisten hoidolla on jotakin yhteistä, mutta varsin paljon eroja. Katsotaan näitä mehiläisiin, pesiin ja hunajatalouteen liittyviä kysymyksiä nyt tarkemmin.
Villi vai kesytetty?
Maailmassa on yli 20 000 eri mehiläislajia, mutta useimmat niistä ovat niin sanottuja erakkoja eivätkä muodosta yhdyskuntia. Vain kaksi alaheimoa, piikillinen hunajamehiläinen Apinae ja piikitön mehiläinen Meliponinae tuottavat hunajaa yli yhdyskunnan oman tarpeen. Ensimmäisestä heimosta Apis mellifera on tunnetuin laji ja se on levinnyt pohjoisesta Afrikasta ympäri maailmaa.
Keniassa tavataan luonnossa neljää Apis melliferan alalajia (tai rotua) – ne ovat kukin sopeutuneet erilaisiin luonnonolosuhteisiin kuivilta alueilta vuoristometsiin ja rannikoilta savanneille. Yleisin on varsin aggressiivinen Apis mellifera scutellata. Lisäksi Keniassa tavataan piikitöntä mehiläistä, jota arvostetaan pölyttäjänä ja lääkinnällisen hunajan tuottajana.
Suomessa ei esiinny villimehiläisiä, pohjoinen raja kulkee pähkinäpensaan kasvualueilla eli Baltiassa ja Etelä-Ruotsissa. Kaikki ehkä noin 3 miljardia Suomen hunajamehiläistä ovat siis periaatteessa siirtolaisten jälkeläisiä ja asuvat tarhattuina noin 70 000 pesässä. Tarhoilta karkuun päässeet yhdyskunnat voivat selvitä jopa vuosia, mutta kylmät talvet ja mehiläisen vaarallisin loinen varroapunkki tappavat yhteiskunnan lopulta (tarhoilla varroaa torjutaan luonnonhapoilla).
Ari Seppälän mukaan ensimmäiset eurooppalaisista tummista mehiläisistä (Apis mellifera mellifera) koostuneet pesät tuotiin Suomeen 1700-luvulla. Isompi muutos alkoi tapahtua 1970-luvulla, jolloin emojen tuonti ulkomailta alkoi – nykyään valtarotuna on italialainen Apis mellifera ligustica. Seuraavaksi suosituimpia ovat alkujaan Slovenian Krainin maakunnasta lähtöisin krainilaiset mehiläiset. ”Itse kasvatamme italialaisten lisäksi myös buckfast-mehiläisiä, joka on Englannissa kestävämmäksi jalostettu mehiläisrotu. Italialaisiakin on pidetty ja valikoitu täällä niin pitkään, että niitä kutsutaan Suomen italialaisiksi”.
Suomen mehiläishoitajain liiton neuvojana aiemmin toiminut ja Madagaskarilla ja Somaliassa mehiläistalouden koulutusta antanut Seppälä painottaa, ettei Afrikassa todellakaan kannata pyrkiä eurooppalaistyyliseen mehiläishoitoon. Vaikka esimerkiksi Etelä-Afrikassa pesät ovat pääosin laatikkopesiä, pesien lisääminen tapahtuu villiparvia pyydystämällä ilman emojen kasvattamista tai uuden pesän perustamista tuontiemon avulla.
”Miksi tekisit työn mehiläisten kasvattamiseksi, kun parvet tulevat ilmaiseksi luoksesi? Villimehiläisten tarhaaminen on kaikkein kustannustehokkainta ja paikalliset mehiläiset ovat terveitä, sopeutuneet juuri sille alueelle. Osa niistä voi tosin olla aggressiivisia”, Ari Seppälä kertoo.
Yiaku-kansan parissa Mt. Kenya -vuoren pohjoispuolella parvia ei pyydystetä, vaan kylänvanhimman Daniel Supukon mukaan muuttoliikkeessä olevia parvia houkutellaan talon luona olevaan laatikkopesään tuoksulla, joka syntyy kahden pensaslajin lehtien, heinien ja pihkan sytyttämisestä. Tuli sammutetaan heti, savu jätetään pesään ja pesä siunataan rituaalilla. Kolmen päivän sisällä kuningatar seuraajineen on käynyt taloksi. Sopivasta puulajista tehtyyn pölkkypesään mehiläiset löytävät ilman erityistä houkutteluakin.
Mehiläishoitajat Kajiadon ja Makuenin piirikunnissa Kenian eteläosissa ovat puolestaan huomanneet, että yhdyskuntien koot ovat pienentyneet vuosien aikana ja mehiläisten käyttäytymisestä on tullut vaikeammin ennakoitavaa: yhä useampi pesä jää tyhjäksi. Kuivuus on lisääntynyt ja sadekaudet ovat muuttuneet epäsäännöllisiksi. Ilmastonmuutoksen lisäksi ongelmana on torjunta-aineiden käyttö maanviljelyssä.
Pölkky vai laatikko?
Monille Kenian alkuperäiskansoille mehiläinen on ollut pyhä hyönteinen ja hunaja tärkeä osa ruokavaliota ja seremonioita. He ovat ripustaneet kuivista puunrungon pätkistä ontoiksi koverretut pesät roikkumaan korkealle puiden oksille mesimäyrien, elefanttien ja varkaiden ulottumattomiin. Pesät tehtiin afrikanseetristä tai muutamasta kovapuulajista ja ne saattoivat kestää helposti yli 50 vuotta. Puuttomilla alueilla pesiä on tehty myös esimerkiksi savesta ja oljista.
Metsäalueiden suojelu ja muu metsäpolitiikka on ajanut etenkin metsästäjä-keräilijäyhteisöt ja usein heidän pesänsäkin pois metsistä. Pölkkypesä ja kalebassi -artikkelissa kerrotaan ogiekien, endoroisien ja yiakujen elämän ja mehiläistenhoidon muuttumisesta viime vuosikymmeninä. Pysyvästi kyläyhteisöihin asettuneet kansat ovat alkaneet suosia laatikkopesiä, joita pidetään tavallisesti pihapiirin vihannestarhassa.
Sen sijaan Mt. Kenyan itäpuolella asuvat tharakayhteisöt ovat viime vuosina elvyttäneet jo osin unohtunutta mehiläistietouttaan ja ripustaneet uusia pölkkypesiä puihin (ks. lyhyt animaatiovideo). Maantien varresta löytyikin pölkkypesäpaja, jossa oli työn alla toistakymmentä mesipistiäisten kotia.
Perinteisten pesien lisäksi Keniassa on käytössä Langstroth- ja Kenya Top Bar -tyyppisiä moderneja pesiä. Top Barit eli ylälistapesät on kehitetty Keniassa: alaosastaan kapenevassa laudoista tehdyssä laatikossa on rivissä usein 26 listaa tai rimaa, joista roikkumaan työmehiläiset rakentavat hunajakennostonsa. Pesän tarkastaminen on helppoa poistamalla pellillä katettu puukansi. Pesissä ei ole erillistä osastoa kuningattarelle, kuhnureille ja heidän jälkikasvullensa, joten siinä Top Bar muistuttaa puupölkkypesää: huolimaton hunajankerääjä saattaa raapia mukaan myös toukat tai niiden ravinnon.
Langstroth-pesä kehitettiin Yhdysvalloissa jo 1850-luvulla ja on nykyään maailman yleisin pesätyyppi. Laatikoiden ulkomitat saattavat vaihdella materiaalista riippuen, mutta sisällä puukehät ovat vakiokokoisia (23,2 x 44,8 cm). Keskeisenä ideana on, että mehiläiset alkavat rakentaa kennonsa pystyasennossa olevien kehien keskelle viritettyjen langoitusten ja niihin kiinnitettyjen vahapohjukkeiden molemmin puolin. Kuningattaren seurue asustaa alimmassa osastossa ja yhdyskunnan kasvaessa Langstroth-laatikoita voi pinota päällekkäin vaikka puolenkymmentä. Hunajan kerääminen on helppoa, mutta pesän hoito vaatii muutoin enemmän vaivaa, tarkkuutta ja varoja työvälineisiinkin.
Kenian mehiläistarhaajien kesken on keskusteltu siitä, millainen pesätyyppi on paras muuttuvassa ilmastossa. Perinteisissä puihin ripustettavissa pesissä ilmanvaihto toimii paremmin kuin moderneissa pesissä, jotka kuumenevat lähellä maan pintaa enemmän. Kuumenemista voi vähentää sijoittamalla laatikkopesä varjoisaan paikkaan.
Laatikkopesät voidaan myös asettaa riippumaan rautalangoilla alemmilta puun oksilta tai telineistä – heiluminen vähentää mesimäyrien kiinnostusta. Hiljattain on kehitetty myös kehikoita pölkkypesän osastoimista varten. Korkealla puussa olevien pesien suurimpana varjopuolena on hunajan keräämisen vaikeus ja vaarallisuus.
Suomessa käytetään korkeampikehäisiä Langstroth- ja Zander -pesiä ja matalampikehäistä Farrar-pesätyyppiä. Polystyreenistä valmistetut kevytpesät ovat tulleet suosituiksi, sillä talvea varten eristetyllä puisella pesällä voi tyhjänä olla painoa 6-7 kiloa. Myös Suomessa on alettu käyttää ylälistapesiä etenkin pölytyksen edistämisessä, ei niinkään hunajan tuotantoon. Luomuhunajan tuottajat käyttävät vain puisia pesiä.
Hunajaa vai kuninkaallista hyytelöä?
Mehiläiset keräävät kukista mettä ja kuljettavat sen pesäänsä. Kerrallaan ne voivat kuljettaa noin 0,1 grammaa mettä – yhden hunajakilon tuottaminen vaatiikin vierailua 2-3 miljoonassa kukassa tai arviolta 150 000 kilometrin lentomatkaa! Pesässä kentältä palaavat mehiläiset antavat meden eteenpäin nuorempien pesämehiläisten jatkokäsiteltäväksi. Tuore mesi levitetään mahdollisimman moneen kennoon, jotta liika vesi haihtuu tehokkaasti. Mehiläisten rauhasissa syntyneiden entsyymien avulla meden sokerit muuttuvat hedelmä- ja rypälesokeriksi. Kun hunaja on mehiläisten mielestä riittävän kuivaa, ne peittävät hunajakennon vahalla ilmatiiviiksi.
Mehiläistarhaaja puolestaan kerää kennot pesästä ja hunaja poistetaan niistä linkouksella keskipakoisvoiman avulla. Ennen linkoamista hunajakennojen vahakannet poistetaan. Keniassa linkouskalustoa on vain isoilla tarhaajilla, perinteisesti hunaja valutetaan pois kennoista ja loputkin mehiläisvahan jäänteet siivilöidään pois. Hunajan ominaisuudet – maku, väri, tuoksu ja rakenne – vaihtelevat hunajan alkuperäkasvin mukaan.
Ihminen hyödyntää myös muita mehiläispesästä saatavia raaka-aineita, kuten mehiläisvahaa, siitepölyä, pergaa, propolista, emomaitoa, toukkia ja jopa mehiläismyrkkyä. Mehiläistyöläisten takaruumiin alapinnan vaharauhasissa syntyneestä mehiläisvahasta valmistetaan kynttilöitä, ja sitä hyödynnetään vahojen, voiteiden, lääkkeiden ja karamellien valmistuksessa.
Siitepölyä mehiläiset keräävät kukista toukkiensa ravinnoksi. Ne kuljettavat sen pesään takajalkojensa siitepölyvasuissa ja mehiläishoitaja voi kerätä siitepölyä pesään asetettavalla keräimellä. Siitepölyä on käytetty monipuolisena ravintolisänä jo pitkään. Perga eli mehiläisleipä on mehiläisten säilömää siitepölyä. Maitohappokäymisen ansiosta siitepölyn sisältämät ravintoaineet ovat pergassa helpommin elimistön hyödynnettävissä.
Mehiläiset keräävät puiden ja pensaiden silmuista siitepölyvasuihinsa hartsimaisia aineita, joihin ne sekoittavat pesässä rauhastensa eritteitä. Näin syntyy propolista eli kittivahaa. Propolis on voimakkaasti antibioottinen aine, ja se pitää mehiläispesässä taudinaiheuttajia kurissa. Lisäksi mehiläiset tiivistävät sillä pesäänsä. Propolista on käytetty kansanlääkinnässä kautta mehiläishoidon historian.
Mehiläistyöläiset valmistavat emotoukille erityistä ravintoa, emomaitoa, joka on ravintoarvoltaan erittäin rikasta. Emomaito (royal jelly) on erittäin arvostettu kosmetiikan raaka-aine, mutta Suomessa sitä tuotetaan vielä vähän. Myös mehiläismyrkky on arvokas raaka-aine, jota hyödynnetään lääketieteessä ja kauneudenhoitotuotteissa. Uusin mehiläispesän hyödynnettävistä tuotteista ovat kuhnuritoukat. Niiden poistaminen pesistä on tavallinen hoitotoimi (varroapunkin torjumiseksi), joten toukat voivat olla yksi eläinperäisen proteiinin lähde.
Keniassa pesien sivutuotteista hyödynnetään lähinnä mehiläisvahaa, jota myydään esimerkiksi kenkä- ja kosmetiikkateollisuudelle. Muiden tuotteiden hyödyntäminen on paljon vähäisempää, sillä niiden kerääminen vaatii mehiläistarhaajilta enemmän investointeja ja maan luontaistuoteala on vielä varsin pieni.
Omavaraisuutta vai kaupallisuutta?
Koska suurin osa Kenian kaikista mehiläishoitajista tuottaa hunajaa vain omaan tai lähialueen käyttöön, maan hunajantuotannon määrästä ei ole luotettavaa tietoa. Mehiläispesien määrän on arvioitu vähentyneen noin 1,7 miljoonasta pesästä noin miljoonaan vuosien 2015-2023 välisenä aikana; hunajan tuotantomäärän on arvioitu pudonneen 35 miljoonasta kilosta 17 miljoonaan. Samalla kotimainen hunajakysyntä on kasvanut – Kenia on muuttunut hunajanviejästä hunajantuojaksi.
Syinä laskevaan trendiin ovat muun muassa pitkät kuivuuskaudet, ympäristön tilan heikkeneminen sekä markkinoiden ja hallituksen tukitoimien epävarmuus, mikä ei houkuttele nuoria alalle. Suurin osa alalla toimivista on vanhempia miehiä ja nuoret pitävät sitä usein ensisijaisesti vanhemmille sukupolville sopivana ammattina. Suurin osa pesistäkin on perinteistä puupölkkymallia. Maan villimehiläisten hunajantuotantopotentiaalin on arvioitu kuitenkin olevan jopa 100 miljoonaa kiloa vuodessa.
Suomessa tunnusluvut tiedetään varsin tarkkaan. Suomen mehiläishoitajain liiton vuoden 2023 tilastojen mukaan sillä oli 2359 jäsentä, jotka omistivat 69 400 pesää. Ammattitarhaajia oli 80 ja luomupesiä löytyi vajaat 5100. Kesäsäät vaikuttavat meilläkin: vuonna 2023 pesien keskisato oli 26 kiloa, mutta edellisenä vuonna peräti 48 kiloa. Sekä pesien määrä ja kokonaistuotanto ovat olleet hienoisessa kasvussa 2000-luvulla, viime vuosina hunajaa on tuotettu keskimäärin 2,5–3 miljoonaa kiloa vuodessa. Kotimainen tuotanto kattaa kuitenkin vain puolet tai kaksi kolmannesta suomalaisten kulutuksesta, sadon onnistumisesta riippuen.
Suomesta löytyy myös valvontaa: tarhausta aloittaessaan mehiläishoitajan on ilmoittauduttava mehiläisten pitäjäksi eläintenpitorekisteriin ja ilmoitettava mehiläisten pitopaikat. Paikalliselle elintarvikeviranomaiselle pitäisi ilmoittautua alkutuottajaksi, vaikka vain aikoisi lahjoittaa hunajapurkkeja kodin ulkopuolisille henkilöille. Jos toiminta laajenee, on tehtävä elintarvikehuoneistoilmoitus. Harrastuksena tarhausta pääsee kuitenkin kokeilemaan varsin helposti; liitto ja sen paikallisosastot järjestävät monenlaisia kursseja kiinnostuneille.
Jos Keniasta löytyy mesimäyrä, Suomessa kirjaimellisesti pesien suurimpana uhkana on mesikämmen.
”Keskisessä Suomessa on paljon alueita, joilla ammattimaista mehiläishoitoa voidaan tehdä vain sähköaitojen kanssa ja silloinkin iso osa kennoista menee karhujen suihin”, Ari Seppälä muistuttaa. Hän on tuonut pesiään karhujen takia myös eteläisempään Suomeen.
”Lisäksi alueittain sadot vaihtelevat tosi jyrkästi. Suomessa satojakso on kuutisen viikkoa; siihen jos sattuu sopivasti sateita, niin sato tippuu puoleen tai allekin. Ammattimaisesti ajateltuna tulee vuosia, jolloin hunajasta saatava tulo ei riitä edes pesien hoitamiseen.”
Molempien maiden mehiläishoitajat ymmärtävät myös hyvin mehiläisten ‘ekosysteemiset palvelut’ eli pölyttämisen merkityksen. Suomessa mehiläinen turvaa esimerkiksi hedelmäpuiden, öljykasvien, monien marjojen ja tattarin satoa. Lisäksi pesistä hyötyvät monet luonnonkasvit.
Yiaku Lepalon Ngileleni tietää saman puutarhassaan: ”Kasvatamme useita vihreitä vihanneksia sekä kurpitsoja, joiden läheisyydessä mehiläispesät ovat. Mehiläiset hyötyvät näin viljelmän kukista ja samalla pölyttävät niitä.”
***
Teksti: Timo Kuronen
Kuvatekstittömät kuvat: Tarja Ollikka (artikkelikuva ja suomalaiset tarhaajat), Timo Kuronen (kuvat Keniasta)
***
Artikkelin tietolähteinä on käytetty mm. Suomen mehiläishoitajain liiton (SML) verkkosivuja. SML on tehnyt myös videon hunajan matkasta kukasta pöytään. Artikkelissa mainittujen alkuperäiskansojen asuinalueiden sijainnin näet kampanjasivun kartasta.