[Timo Kuronen] Perjantaina 8. maaliskuuta pääsin käymään kaksi kertaa Lattareissa. Kuvaannollisesti tietenkin, teatterin katsomosta käsin. Ensin Kansallisteatterin päivänäytöksessä uruguaylais-suomalainen Metsä Furiosa vei katsojan uruguaylaiseen pikkukaupunkiin, jonne suomalaisjohtoinen monikansallinen yritys rakentaa maailman suurinta sellutehdasta.
Illalla Espoon teatteri &:ssa belgialaisen NTGentin näyttelijät, Parán alkuperäisväestö ja MST (Brasilian maattomien maatyöläisten liike) veivät Antigone in the Amazon -näytelmässä katsojan keskelle Amazonian paikallisyhteisöjen kamppailua oikeuksistaan.
Molemmat näytelmät pureutuivat moderniin kolonialismiin ja sen ilmenemismuotoihin valtioiden sisällä ja niiden välillä. Eikä vain yhteiskunnan rakenteisiin, vaan myös kieleen, mieleen ja ruumiiseen – käyttäen esimerkkeinä ja vertauskuvina selluteollisuutta, soijanviljelyä ja Antiikin kirjallisuuden tragediaa.
Esitykset osoittivat, kuinka vaikuttava viestintäväline teatteri (ja taide yleensä) voi olla. Ympäristöjärjestöjen tai sosiaalisten liikkeiden viestintätyössä pystytään harvoin jättämään lukijalle sellaista tunnejälkeä, mitä Furiosan tai Antigonen katsojat saivat kokea. Kolonialismin ja hyväksikäytön vastainen sanoma sai haltioituneen vastaanoton.
Kirjailija Risto Isomäki kertoi äskettäisessä haastattelussa, että ympäristöjärjestöjen kannattaisi käyttää paukkunsa ruohonjuuritoimintaan eli tavallisten ihmisten mielipiteiden muokkaamiseen ilmastokokouksiin osallistumisen tai sosiaalisen median käytön sijaan. Sanoma menee hänen mukaansa parhaiten läpi kasvotusten.
Teatterissa ollaan samassa tilassa, vaikka varsinaista keskustelua ei käydäkään. Siemenpuukin käytti teatteria kehitysviestinnän muotona vuonna 2016, kun toimme Särjetty maa -kirjan tekstejä näytelmäksi ja teatterifestivaaleille. Noista ajoista kehitysyhteistyön leikkaukset ovat purreet ja vastaavia tuotantoja tuskin nähdään ulkoministeriön tuella. Yksityisten säätiöiden rooli tieteen, taiteen ja aktivismin tukemisessa on nousussa, kun julkista rahoitusta leikataan yhteiskunnan eri aloilla.
Sekä Espoon teatterissa että Kansallisteatterissa järjestettiin säätiöiden tuella myös yleisötilaisuuksia: ensiksi mainitussa keskustelu Taide ja aktivismi ekokriisin ajassa ja jälkimmäisessä peräti kaksipäiväinen Metsä geopolitiikan näyttämönä -tapahtumasarja, johon itse osallistuin. Kansallisteatterin ohjelma oli osa suomalais-uruguaylaista taide- ja tutkimushanketta, jossa taiteen keinoin tuodaan esiin, miten geopoliittisen voimat vaikuttavat maan käyttöön, elinkeinoihin, kulttuureihin ja sosiaalisiin suhteisiin Latinalaisessa Amerikassa ja Pohjolassa.
Paneelikeskusteluissa ja taiteilijapuheenvuoroissa tuli hyvin esiin sama asia, mistä Siemenpuun kumppanijärjestöt ja paikallisyhteisöt globaalissa etelässä puhuvat. Ekstraktivismi eli luonnonvarojen ylikäyttö vie etelän ihmisiltä pois paljon enemmän, mitä he saavat vastineeksi: kun yhteisöiltä viedään maa tai vedet, viedään elämä. Metsäsertifikaatit ovat epäonnistuneet suojelemaan ihmisiä ja elonkirjoa. Hiilikauppa tuo kaiken maailman yrittäjiä sinne, missä paikalliset ovat pystyneet suojelemaan metsiä muulta metsän riistolta. Etelän ympäristönpuolustajat vaativat ympäristöoikeudenmukaisuutta.
Brasilian Atlanttisen sademetsän guarani mbya -kansan hengellinen johtaja Carlos Papá Mirim sanoitti monien alkuperäiskansojen näkemyksen: ”Kapitalismi on kuin ilmastointi, keinotekoinen hengittämisen ja elämisen tapa. Se tuhoaa metsiä ja luontoa. Luonto on kuumeessa, sen pitää hidastaa vauhtia. Ihmisen pitää hidastaa kapitalismia.”
Kuten tiedetään, ihmiskunta on järjestelmätason kriisissä. Siemenpuu on koonnut Muutosvaihtoehdot-verkkojulkaisuun artikkeleita ja esimerkkejä globaalin etelän ajattelijoilta siitä, miten kapitalismia voitaisiin hidastaa ja millaisia muutosta ajavia ajattelutapoja ja konkreettisiin toimia voidaan löytää.
Takaisin metsiin. Kansallisteatterilla dokumenttiohjaaja Virpi Suutari ja aktivisti Ida Korhonen keskustelivat leffateattereihin tulevan Havumetsän lapset -dokumentin tekemisestä. Dokumentti kuvaa suomalaisen metsäliikkeen kehitystä ja asemaa yhteiskunnassa sekä sukeltaa nuorten metsäaktivistien pelkoon ja turhautumiseen, kun viimeisiä ikimetsiä hakataan. Ida kysyi, millä oikeudella käytämme metsiä ja mitä oikeuksia luonnolla on?
Ida painotti myös tätä aktivistien näkemystä: he ovat poikkiteloin hakkuukoneitten edessä luonnon puolesta, eivätkä muiden ihmisten, jotka saattavat kiitellä heitä ja jatkaa kulutustaan entiseen malliin. Jokaisen pitäisi tehdä oma osuutensa, oli se sitten oman kulutuksen vähentämistä, tiedon välittämistä tai vaikuttamista yrityksiin ja päättäjiin. Taide tuo tänä keväänä oman osuutensa tähän keskusteluun ainakin teatterin ja elokuvan muodossa.
Timo Kuronen
Kirjoittaja on Siemenpuun viestintä- ja ohjelmakoordinaattori
Artikkelikuva: Metsä Furiosa -näytelmän lavasteita. Kuva: Tuomo Manninen/ Kansallisteatteri