Miltä tulevaisuus näyttää kehitysmaiden ympäristöliikkeiden näkökulmasta? Antti Salminen pohtii tulevaisuuden olemusta toimittamansa Kirjeitä tulevaisuudesta -teoksen ja kirjoittajien Suomen kiertueen pohjalta.
[…] Odotamme
tulevaisuutta, ja sanomme
odotustamme ajaksi, mutta
myös tulevaisuus on
vain ajatus, eikä
alue tai
vastaus. Se ei
tule. Se on
täällä.
– Gösta Ågren, ”Laiva” (2003)
Kenties oli aika, jolloin läntinen mielenmaisema saattoi perustelluin syin suhtautua tulevaisuuteen kuin se olisi alue tai vastaus. Jos se oli alue, se oli määrä valloittaa, ottaa omaksi ja asuttaa kaikilla niillä arvoilla, jotka edistyksellisenä ja rationaalisena itseään pitävä vauraan pohjoisen pallonpuoliskon ihminen oli kyennyt kuvittelemaan. Jos se oli vastaus, sen oli määrä vapauttaa historiasta, joka oli kurja ja pieni: siis nostaa elintasoa, kirittää tuotantolukuja, ja mitä nyt milloinkin. Poistaa sairaus ja vaiva kaikilta tasapuolisesti, mutta ensin toki niiltä, joilla oli siihen varaa.
Kummassakin runoilija Ågrenin kieltämässä mielessä tulevaisuus sitten II maailmansodan oli ennen kaikkea lupaus jostakin vastaansanomattomasti paremmasta, jostain niin hyvästä, että kaikki kieleen ja kansaan katsomatta sen hyväksi voisivat tunnustaa.
Tätä oli eräs edistys. Se voitti. Ja se hävisi.
Oli varmastikin aika ja tuona aikana kansoja, jotka suhtautuivat tulevaisuutensa tuntemattomuuteen innokkaasti kuin lapsuuden syntymäpäivänkoittoon. Mutta kun hedelmälliset alusmaat vähitellen ehtyivät, voitot valuivat ja orjatkin toisinaan karkailivat, oli johdonmukaista alkaa kolonisoida tulevaisuutta. Yksittäisen kansalaisen tai perhekunnan tulevaisuus saatiin sidottua helpoimmin hänet velkaannuttamalla, järjestelmätasolla voitiin hetken verran ottaa syntymättömiltä lähes rajatonta lainaa ympäristötuhona, aina sen seitsemänteen polveen. Vuonna 2018 vaikuttaa, että projekti on todella ollut menestys – se on onnistunut niin hyvin, että tulevaisuus on ”meidän”: vauraiden, äänekkäiden, vahvojen. Tämä tarkoittaa, että tulevaisuutta entisessä merkityksessä, alueena tai vastauksena, ei enää ole. Ehkei se enää ole edes ajatus, kenties yksin orpo sana, jonka tarkoite on kadotettu.
Oli miten hyvänsä, voi kokea oman sukupolvensa jo salaa itselleen myöntävän: tulevaisuudella, sellaisena kuin se on totuttu ymmärtämään, ei ole tulevaisuutta. On kulttuureita, jotka kykenevät tuhoamaan haluillaan paremmasta ihmiselämästä jopa omat ekologiset edellytyksensä, ja kulttuureita, joiden halut ovat vähän – jos lainkaan – tuhoisia. Lienee selvää, että elintasostaan juopunut pohjoinen maailmanosa kuuluu ensin mainittuun, ja tuhoaa mennessään jälkimmäisen tulevaisuuden lisäksi sen jokapäiväisen nykyisyyden. Tämä on normaalia.
Nykyinen valtajärjestelmä vakuuttaa olevansa luontevaa ellei peräti välttämätöntä jatkoa moderniteetin voittokululle, jota paaluttivat luonnontieteellis-teknologisen maailmankuvan yliote, teollinen vallankumous ja fossiilisten polttoaineiden massamittainen käyttöönotto. 150 vuodessa, näiden raskaiden askelien jäljissä, nykyisellä ihmiskunnalla tavataan vakuuttaa olevan vain yksi kohtalo, yksi merkityksekäs yhteinen suunta: länsilähtöinen tiede, talous ja teollisuus, jotka pystyvät omaehtoisesti ja lupaa kysymättä ratkaisemaan katastrofit, joiden partaalle se on seuraajansa ajanut. Koska vauraalla pohjoisella ei ole juuri muuta vastausta kuin kehäpäätelmänsä, vuonna 2017 toteututetussa Siemenpuu-säätiön Kirjeitä tulevaisuudesta -projektissa kysyttiin etelästä: kalastajilta, taiteilijoilta, tutkijoilta, runoilijoilta, alkuperäiskansoilta. Kysyttiin intialaisen alkuperäiskansan, baigojen, sanoin:
Meillä ei ole taloissamme paljoakaan emmekä silti ole köyhiä vaan tyytyväisiä. Köyhät ovat niitä, jotka syövät omansa lisäksi muilta ja jäävät silti nälkäisiksi. Mitä enemmän he syövät muilta, sen nälkäisemmiksi he tulevat. Kuka siis on köyhä?
Jos nykyinen edistysfantasia saadaan katsomaan peiliin, se joutuu valitsemaan. Karkeistaen valintoja on kaksi. Joko ekologinen kestävyys ja sosiaalinen tasa-arvoperustainen oikeudenmukaisuus ovat toistensa edellytyksiä tai keskenään ristiriidassa. Kummatkin tiet, nimitettäköön niitä paremman puutteessa vaikkapa ”vihreäksi demokratiaksi” ja ”vihreäksi diktatuuriksi” ovat luotaantyöntäviä hallitsevalle pohjoiselle elämänmuodolle ja sen ”normaalille” jokapäiväisyydelle. Ihmisten mukavuudenhalu ja omanvoitonpyyde ovat läntisen ideologian loukkaamaton perusoikeus, ja kellä tahansa on likipitäen velvollisuus pyrkiä saamaan itselleen kaikkea, mitä jollain muullakin sattuu olemaan – ja mieluiten ainakin vähän enemmän. Tämä kaikki viisausperinteet hylännyt arvoperusta on johtanut planetaariseen absurdismiin, jossa tusinalla faaraolla on hallussaan yli puolet maailman varallisuudesta. Kysymyksessä on sivilisaatiohistoriallisestikin perin kelmeä rikos: läntinen ”normaalielämä” on ajanut ja ajaa kiihtyvällä vauhdilla alas Maan kantokyvyn, määrittämättömäksi ja tuntemattomaksi ajaksi.
Ja kun ihmiset ymmällään tai uuvuksissaan haluavat jonkun näyttämään uuden suunnan, petollisen usein demokratia antaa enemmistöpäätöksellä mandaattinsa voimakkaimmiksi kuvittelemilleen, yleensä siis röyhkeimmille, tahoille. Verrattuna demokraattisen päätöksenteon suhteelliseen verkkaisuuteen, yhteispäätännän ja erimielisyyksien kitkaan, määräysvaltaan perustuva malli on nopea ja monasti murhaavan tehokas. Vanhan mantereen rakettimaisesta talouskasvusta uneksiva johtajisto voi vain haaveilla kiinalaisesta keskusjohtoisesta säpäkkyydestä. Sen kalpeaksi kilpailijaksi on viime vuosina haikailtu milloin eurooppalaisperäistä klassista fasismia, nationalistista protektionismia tai ainakin ensihätään siilipuolustukseen vetäytyviä kansallisvaltioita. Tilanne muistuttaa monin tavoin 1930-luvun kehitystä, siitä huolimatta, että esimerkiksi varsinainen ilmastopakolaisuus on vasta alkamassa. Tässä valossa Filippiinien nykytilanne, joka avautui projektin feministiaktivistien – Judy Pasimion, Pieta Hyvärisen ja Marjaana Jauholan – kirjeenvaihdossa, on paljonpuhuva. Pasimion kertomukset alkuperäiskansanaisten jokapäiväisestä elämästä Duterten juntan paineissa olivat kirjan ja kiertueen lohduttominta ja koskettavinta antia.
Jos tulevaisuudella ei ole tulevaisuutta, eletään vain (valikoituja) eläviä varten. Tällöin unohdetaan tietoisesti ”olemattomien suku”: kuolleet jotka muistetaan, kuolleet, jotka on unohdettu ja vielä elämättömät. Eikä kysymys ole toki ainoastaan eikä välttämättä edes ensi sijassa ihmisistä. Tulevaisuudettomassa maailmassa ei-inhimillinen on jotain inhimillistä vähemmän, tiedotonta, vahingossa ja tahallaan uhrattavaa, mykkää ja sellaisena hallittavaa resurssia. Mutta mykkänä ja kätkeytyneenäkin koetulla ei-inhimillisellä on viimeinen sana. Ei-inhimillinen luonto ei tiettävästi välitä ihmisestä, mutta siitä huolimatta se lahjoittaa kaikki ihmisen maailman edellytykset.
Nykytilanteessa väistämättömiltä vaikuttavien katastrofien ja kriisien ennaltaehkäisy voi olla jo myöhäistä. Ilmastokatastrofia ja kuudetta sukupuuttoaaltoa kiihdyttävät takaisinkytkennät saattavat olla peruuttamattomissa. Ilmastotieteellisen konsensuksen turvarajana pitämä 400 ppm:n hiilidioksidipitoisuus ilmakehässä ylitettiin jo vuonna 2016, lähes huomaamatta. Viime vuonna mitattiin ajoittain 410 ppm:n lukemia. Silti ilmastonmuutos kaikessa massiivisuudessaankin on systeemisistä ongelmista vain yksi. Aika ei lopu koskaan, mutta tulevaisuus on niin arvaamaton, että kiihkeintäkin kasvutaloudelliseen tai teknis-luonnontieteelliseen pelastusoppiin uskovaa luulisi edes hieman jännittävän. Siltä ei päällepäin vaikuta.
Ei ole uutinen, että planetaarisen ympäristökriisin todellisuutta eletään jo joka päivä moniaalla maailmassa. Tässä mielessä, Ågrenin sanoin, tulevaisuus on jo täällä, aina jo laskostuneena nykyhetkiin. Eri maailmankolkissa tulevaisuuksia ja tulevaisuudettomuuksia nykyisyydessä on monta, ja ne ovat keskenään ristiriitaisia. Yhdessä tulevaisuudessa eletään kliinisestä kuolemattomuudesta ja Mars-turismista haikailevan fossiilikapitalismin kristallihuipuilla, toisessa tuon saman kapitalismin autioittamilla joutomailla ja kaatopaikoilla. Kumpikin ääripää on olemassa oleva ja arkipäiväinen. Mutta niiden väliltä ei valita: ne ovat geografisia ja geopoliittisia kohtaloita. Mikään ratkaisu ei ole, että tämä ympäristötuholla hankittu hyvä jaettaisiin kaikille. Tätä hyvää – siis talouskasvua, energiaa, tuottavaa työtä ja elintasoa, on yksinkertaisesti liikaa.
Moniin indoeurooppalaisiin kieliin vakiintunut kirjeenvaihtoa merkitsevä sana, korrespondenssi, keskiaikaisen latinan correspondentia, viittaa yhteisymmärrykseen ja sovintoon. Ei silti ole sanottua eikä aina toivottavaakaan, että yhteisymmärrys löytyisi kantojen puolivälistä ja olisi soviteltavissa vailla erimielisyyksiä. Kiertueella dialogi kävi toisinaan mahdottomaksi: esimerkiksi kun kiertueseurueen vierailuvat Terrafamen kaivosalueelle evättiin viime tingassa tai kun paimentolaisaktivisti Taghi Farvar kyseenalaisti pr-tilaisuudessa Stora Enson väitteet ”kestävästä kehityksestään” ja ”sitoutumisesta vihreisiin arvoihin”. On syytä myöntää: Yleismaailmallisen vaivaton kommunikaatio on kolonialisaatiohaave muiden joukossa.
Merkitys ja merkityksellinen kokemus syntyvät kenties väkevimmin rajapinnoilla, yli- ja alijäämistä, väärinymmärryksistä ja erimielisyyksistä. Merkittävä sana altistaa puhujansa ja kuulijansa. Moinen epämukavuus ei silti tarkoita alistavaa päällepuhumista tai oikeassaolijan öykkäröintiä. Suurin osa kirjeenvaihdoistakin on jokseenkin yksimielistä dialogia. Tosin kirjeissä yksimielinen on parhaimmillaan moniäänistä, ja hyvä niin: yhden ihmisen suulla puhuu aina joukko muita, olivat he sitten kanssamatkustajia, esivanhempia tai ei-inhimillisiä olentoja.
Kenties yllättäen lähes kaikissa kirjeenvaihdoissa, kuten kirjakiertueellakin, toistuivat tavalla ja toisella omaehtoisen paikallisuuden käytännöt, tavoitteet ja vaatimukset. Tämä ei ole standardivastaus eikä runnomatta asetu perinteisiin globaalin pohjoisen ylläpitämiin poliittisiin jakoihin. Yhtäältä kiertueella käydyissä dialogeissa joutuivat haastetuiksi individualistinen kulttuuri, toisaalta läntinen universalismi, joka tapaa hälventää paikallisia eroja ja niiden keskenään ristiriitaisiakin merkityksellisyyksiä. Korostui myös, että nuo paikat ovat välttämättömin sitein yhteydessä luonnonympäristöihin, jotka ovat niiden omaehtoisuuden varsinainen edellytys. Paikallisuuden tavoite ei silti yhdellekään kiertueen osallistujalla tarkoittanut nurkkakuntaista käpertymistä, ja kansallisvaltiollisuuksiin vieraat suhtautuivat ylisummaan pikemmin penseästi.
Elävien ja kestävien paikallisuuksien todellisuus ei ole tulevaisuutta tai utopiaa: on olemassa ja on aina ollut ihmisiä, väkiä ja heimoja, kyliä, perheitä ja yhteisöjä, jotka elävät näin. Kuten merilevänkerääjä, intialainen Lakshmi Moorthy, kirjeessään totesi:
Kalastajayhteisöjen tärkein periaate on säilyttää alue elinkelpoisena tuleville sukupolville. Tämä voidaan tehdä, jos yhteisöllä on täydellinen elämisen vapaus. Paras tapa suojella ympäristöä on antaa alueen hallinta sellaisen yhteisön käsiin, joka osaa elää alueella sitä tuhoamatta.
Filosofi Paolo Virnoa lainaten, kun nihilismi ei enää ole elämänmerkityksen ehtymisen lopputulos vaan keskeinen tuotantovoima, on pieni ihme, jos ihminen voi löytää elämäänsä merkityksellistävän yliyksilöllisen ja ekologisesti mielekkään suunnan ja vieläpä kyetä sitoutumaan siihen. Jos merkityksellisyys ja sen mahdollistama sitoutuneisuus puuttuvat, kyvykkäinkin toiminta jää reaktioksi, eikä paraskaan ajatus riitä elämänsuuntaa muuttavan uudelleenarvioinnin perustaksi.
Tilanne saattaa tuntua neuvottomalta ja sellaisena aikansa jatkua. Runoilija-aktivisti Nnimmo Basseyn ja runoilija Raisa Marjamäen kirjeenvaihdon sanoin se jatkuu niin kauan
kunnes heräämme uhkaavan tulevaisuuden ankaraan muistoon ja jätämme sikseen oikukkaan kieltäytymisen kaikkien elollisten olioiden yhteydestä planeetallamme.
Vaikka fossiilikapitalismin tulevaisuus ja sitä kannatteleva pohjoisen pallonpuoliskon normaalielämä koettaisiinkin yhtenä historiallisena illuusiona kaltaistensa joukossa, sillä on arvaamaton jatkonsa, jota on tultava vastaan ja joka tulee vastaan. Etuoikeutetuilla yleisen hyvän kriteereillä tuo ”toinen tulevaisuus” ei välttämättä ole nykyisyyttä parempi. Mutta vaikka toinen tulevaisuus ei olisikaan näkyvillä eikä vaikuttaisi millään muotoa tutulta ja totutulta, sen inhimilliset ja ei-inhimilliset äänet voidaan jo kuulla, kärsivällisesti, tarkkaamalla, herkistymällä. Jos ne kuullaan, niihin voidaan myös vastata. Tämä on systeemisen kulttuurisen muutoksen alku.
Antti Salminen
Kirjoittaja on kirjailija-tutkija, joka toimitti Siemenpuun julkaiseman ja Kustannusosakeyhtiö Sammakon kustantaman Kirjeitä tulevaisuudesta – Ääniä maapallon säästymisestä -teoksen
Kirjoitus ilmestyi ensiksi 15.2.2018 Koneen säätiön Kaivolla-blogissa. Koneen säätiö rahoitti kirjan julkaisukiertuetta Suomessa syys-lokakuun vaihteessa 2017.
Artikkelikuva: Kirjeitä tulevaisuudesta -kiertuevieraiden ja Hirvitalon aktiivien hyppyselfie Tampereen Pispalassa (Kuva: Timo Kuronen /Siemenpuu)