[Anna Jaurimaa] Seisoin parinkymmenhenkisen yleisön edessä sormet silmien ympärillä kuin silmälaseina. Olin kokoushuoneessa Pekanbarussa Sumatran saarella. Tämä ei näyttänyt viisaalta, mutta tähän tilanteeseen oli päädytty mielestäni perustelluista syistä, jotka kerron teille nyt.
Olin ollut ennen tätä tilannetta kymmenisen päivää tekemässä Siemenpuun rahoittamien hankkeiden seurantaa Jaavan ja Sumatran saarilla ja törmännyt tilanteisiin ja puheisiin, joiden vuoksi olin päätynyt kyseiseen tilanteeseen. Voidaan kuitenkin ajatella, että tähän oli vaikuttanut myös kulttuuri, kasvatus ja koulutus sekä aiemmat vierailut globaalin etelän kylissä.
Olin tavannut matkalla tuttavani, joka tekee ympäripyöreitä päiviä metsäkorruptiota vastustavassa järjestössä ja joutuu sietämään pelottelua ja häirintää. Hän on nainen. Matkalla olin myös tilanteissa, joissa istuttaessani kokouspöydän ääressä naiset luikahtivat pois tilanteesta tai olivat täysin hiljaa. Puhuessani kylän tärkeistä asioista naiset hävisivät taka-alalle seinäruusuiksi – kuin pois häiritsemästä. Eräässä paalujen varassa olevassa kanaalin varren talossa asuva nuori nainen sanoi olevansa todella yksinäinen välillä, mutta käyvänsä veneellä kilometrin päässä olevalla talolla katsomassa televisiota. Hän oli muutama kuukausi sitten mennyt kalaviljelmillä työskentelevän miehen kanssa naimisiin ja hänellä ei käytännössä ollut ruuanlaittamisen ja siivoamisen lisäksi muita tehtäviä. Tapasin nuoren aviomiehen aivan talon vieressä olevalla lammikolla täydessä työn touhussa muiden miesten kanssa.
Naisten rooli oli hyvin kodin seinien sisäpuolelle rajoittuva ja he ovat kuulemma erittäin epäaktiivisia mangrovehankkeen aihepiirin asioissa. Joidenkin naisten tekemiä nipah-palmun lehdistä valmistettuja mattoja lukuun ottamatta naiset eivät kuulemma kerää metsätuotteita. Puutarhoja tai kasvimaita ei ollut tai ne olivat hyvin pikkuiset. Naiset voivat pitää pientä kauppaa ja tehdä mattoja, mutta naiset eivät kalasta eivätkä tee kala- ja äyriäislammikoiden hoitotoimenpiteitä, mitkä ovat vierailemieni kylien pääelinkeinoja. Kuitenkin tässä voi olla poikkeuksia vaikka tällaiset tehtävät eivät joidenkin mukaan kuulu naisille. Näin joitain naisia tarkistamassa katiskoja ja yksi nainen oli osallistunut kalanviljelykoulutukseen. Ideaalina nähdään yleisesti, että mies ansaitsisi niin hyvin, että nainen voisi olla täysin kotirouvana.
Vierailemissani kylissä hanketapaamiset järjestetään aina erikseen miehille ja naisille, jotta edes jotkut naisista tulisivat paikalle. Naiset ovat olleet hyvin passiivisia, mutta väitän, että tähän ei ole keskitetty tarpeeksi huomiota, naisten osallistamiseen ei ole tarpeeksi fasilitointitaitoja sekä asenteet naisten ideaalista roolista vaikuttavat.
Kekseliään naisen vieraana
Erään vanhanpariskunnan luona Simpang Tiga Abadin kylässä Etelä-Sumatralla vieraillessani selvisi, että nainen oli monipuolistanut perheen toimeentuloa kekseliäällä tavalla. Hän oli istuttanut kahden kalalammikon väliselle penkalle vesimelonia, chiliä, papaijaa, banaania, munakoisoa ja kukkia. Ympäristö oli huomattavasti kauniimpi ja penkka piti paremmin. Vaikka kalan ja katkarapujen viljely oli edelleen pääelinkeino, he olivat naisen panoksella onnistuneet monipuolistamaan tulonlähteitään ja pienentämään riskejä. Kun tulot ovat tasaisemmat ja on turvaverkkoa, ei tarvitse tiukan paikan tullen tukeutua luonnonkaan kannalta kestämättömiin ratkaisuihin. Nainen oli saanut chilisadosta 25 miljoonaa rupiaa. Tänä vuonna hän oli ensimmäistä kertaa koettanut vesimelonin viljelyä ja saanut heti tuhat kiloa kahden ja puolen kuukauden satokautena ja aivan hämmentävän pieneltä muutaman metrin alalta.
Nainen hihitteli ja myhäili tyytyväisenä, kun vinkkasi minua kurkistamaan keittokomeroon, missä osa meloneista vielä odotti syömistä. Hän antoi meidän maistella vesimeloneita (jotka eivät muistuttaneet Suomessa myytävien makua) ja sain vielä lahjaksi melonin. Lahjasta ei yksinkertaisesti voinut kieltäytyä, niin onnelliseksi tuon melonin tuputtaminen naisen teki. Nainen vilkutteli innoissaan niin kauan kunnes vene katosi mangrovemetsään minun istuessa kyydissä meloni sylissä.
Mielestäni tällaista toimintaa tarvittaisiin enemmän näihin kyliin. Metsäkadon ehkäisy, huonossa kunnossa olevan ekosysteemin elvyttäminen ja ihmisten voimaannuttaminen näistä luonnonvaroista hyötymiseen ja huolehtimiseen on tärkeää, mutta rinnalle on mielestäni perusteltua ottaa myös metsät korvanneen maankäytön eri muotojen tukemista, jos se on strategisesti fiksua ja perustuu parhaisiin käytäntöihin. Erittäin tarpeellista on huolehtia, että metsien säilymisen kannalta kilpailevat maankäytöntavat tai metsätuotteiden keräilyn tukeminen eivät pääse johtamaan metsäkatoon tai metsien laadulliseen heikkenemiseen. Suojelun ja kestävän käytön mekanismien vahvistaminen on keskeistä ja yhteisötason päätöksenteossa kaikkien väestöryhmien ääni tulisi saada kuuluviin.
Kysyessäni miten järjestön johtaja näkee jatkon hankevierailun jälkeen hän mainitsi, että oli niin positiivisesti yllättynyt tapaamastamme vanhasta naisesta, että aikoo pyytää häntä kouluttamaan muita naisia. Pariskunta oli yhteisömetsän perustamisen kannalla, jotta mangrovemetsää, joka erottaa kalalammikot ja meren voitaisiin suojella paremmin. Yhteisömetsäalueeksi tulisi huomattavasti isompi alue kuin mangrovealue. Alue sisältäisi myös laajalti lammikoita, joita saisi jatkossakin käyttää kalan- ja katkarapujen viljelyyn. Lupavaatimuksiin sisältyisi mangroven istuttamista lammikoille johtavien kanaalien varsille sekä vesistönsuojeluntoimia. Toivottavasti lisäksi lammikoiden välisillä penkoilla kasvaisi hyötykasveja, joita tämä tapaamani viljelijä olisi opettanut muita viljelemään.
Kysymykseeni koskien onko naisilla ja miehillä eroja ympäristönäkemyksissä sanottiin, että sitä on vaikea selvittää. Naiset ovat tietoisia mangroven merkityksestä, mutta vain harva osallistuu aktiviteetteihin ja erityisesti metsitykseen. He ovat muka kiireisiä, mutta jotkut olivat ottaneet joitain taimia ja istuttivat omalla ajallaan. Kiireisyyttä on vaikea uskoa, koska tapaamani naiset (paitsi vanha nainen) kärsivät tylsyydestä, koska ei ollut tekemistä. Taaperovaiheen ohittaneet lapset kulkivat ryhmissä, joita oli joku aikuisista välillä vahtimassa. Minulle sanottiin, että naiset ovat yleensä kiinnostuneimpia luonnonvaroista saatavista tuloista kun taas miehet pääomasta. Tämä on ymmärrettävää, koska perheen päänä mies vastaa pääomasta.
Mielestäni naisten näkemysten ja toiveiden selvittäminen on selkeästi vähempiarvoisessa asemassa, koska naisten ei nähdä olevan päättävässä asemassa metsäluonnonvaroista. Miehet allekirjoittavat perheen päänä paperit esimerkiksi kylä- ja yhteisömetsälupaa koskien ja naisten ei oleteta olevan kiinnostuneita ”kovista asioista”. Heitä ei haluta häiritä tällaisilla asioilla ja naisten tavat hyödyntää metsiä jäävät piiloon ja heidän näkemyksensä huomiotta. Minulle myös sanottiin, että miesten kanssa mennään heti asiaan kun taas naisten kanssa höpötellään, koska niin naiset tekevät. Kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä. Kanssasisaret ovat myös kysyneet minulta kirkkain silmin onko koto-Suomessa lapsiamme hoitamassa oleva mieheni sellainen hiljainen, joka ei sano mihinkään vastaan, ja kuinka olen uskaltanut jättää lapset hänelle. Tämä osoittaa, kuinka tiukassa sukupuolittuneet roolit ovat.
Reissuni aikana Etelä-Sumatralla odotettiin vielä sadekauden alkua ja lämpötila huiteli reippaasti yli 30 asteessa. Hotelleissa olin nähnyt naisia uimaburhkoissaan ja haaveillut vain uimisesta. Koin tilaisuuteni tulleen odotellessani nousuveden tuloa jokirannassa, jotta pääsisimme kapeisiin kanaaleihin. Hyppyni kymmenvuotiaiden poikien kanssa uimaan ja erityisesti se, että pääsin märät vaatteet päällä virtaavassa tummassa vedessä takaisin rantaan aiheutti ihmetystä. “Hän hyppäsi, pääsi pintaan, kroolasi, kiipesi ja selvisi. Nainen osasi uida, joten tyttöjä voisi opettaa uimaan.” Tämä kylä oli paalujen päällä ja tuntui hurjalta, että vain pojat osasivat uida. Olin ollut kylissä kuin kummallinen rokkistara, koska olin ensimmäinen kylissä koskaan vieraillut ulkomaalainen. Minua kutsuttiin tyypilliseen tyyliin buleksi eli ulkomaalaiseksi. Uimisen jälkeen kuulin, että osa naisista käytti minusta nimitystä superibu eli supernainen/-rouva tai –äiti. Perustaito, jota ei minun omassa ympäristössä rajata vain toiselle sukupuolelle kuuluvaksi, teki minusta jotain superia.
Naisten osallistumisen lisääminen haastavaa
Indonesiassa vaikuttaa olevan järjestöjen keskuudessa minimirajana naisten hanketoimintoihin osallistumiselle 30 prosenttia. Tämä ei kuitenkaan toteudu, vaikka siihen tähdätään esim. naiskoordinaattorien palkkaamisella. Pekanbarussa pidetyssä kumppanuustapaamisessa nousi esiin, että tämä kolmekymmentä prosenttia olisi paremmin heille sopiva tavoite, kuin Siemenpuun uuteen ohjelmasuunnitelmaan kirjattu 50 %. Kolmessakymmenessä prosentissa on mielestäni jo kovasti tekemistä. Tuon luvun saavuttaminen vaatisi, että selvitettäisiin millaisia näkemyksiä ja toiveita naisilla on, olisi selkeästi naisille suunnattuja toimintoja, useampi järjestö onnistuisi palkkaamaan naisia kyläkoordinaattoreiksi (mikä on erittäin haastavaa), naisten fasilitointiin olisi enemmän osaamista ja hankkeita aidosti mietittäisiin gender-näkökulmasta. En ole pitänyt itseäni kovinkaan naiskysymyksiin keskittyvänä, mutta tämän reissun aikana tuntui, että aina minulla oli sanottavaa juuri genderistä. Esityksessäni myös käytin tovin gender-asioiden pohdintaan ja seisoin ”lasit” päässä Siemenpuun kumppanien tuijottaessa minua.
Muutos, joka johtaisi siihen, että naiset ja miehet voitaisiin nähdä tasa-arvoisina metsäluonnonvarojen hallinnassa, lähtee siitä, että tulisimme tietoisiksi, että meillä kaikilla on päässään näkymättömät, mutta joskus hyvinkin voimakkailla linsseillä varustetut gender-lasit. Niiden pois ottaminen ei onnistu, mutta linssien vahvuuteen ja sävyeroihin voi vaikuttaa. Omat lasini vaikuttavat siihen, että näin epäkohtia, jotka saivat itseni laittamaan uskottavuuteni likoon yleisön edessä. Joku saattaa kuitata nämä epäkohdat liian vaikeina ratkaistaviksi, kulttuuriin kuuluvina, naisten juttuina tai epäolennaisina trooppisten metsien suojelun kannalta. Niin naisten kuin miestenkin, meidän ihmisten, oikeudet ovat universaaleja ja puolta väestöstä ei voi rajata marginaaliin niin keskeisessä asiassa kuin luonnonvarojen hallinnassa.
Oikeusnäkökulman lisäksi aihepiiri on tärkeä myös tuloksellisuuden ja vaikuttavuuden kannalta. Agrawalin (2010)*) erittäin kattava tutkimus naisten näkemyksistä metsäluonnonvaroista ja metsäluonnonvarojen hallintaan osallistumisen vaikutuksista selventää asiaa. Tutkimuksen mukaan naisten osallistuminen luonnonvaroja koskevaan päätöksentekoon yhteisötasolla johtaa merkittäviin parannuksiin metsien tilassa. Ympäristöhankkeita koskeva kritiikki sukupuolten välisen valta-asetelman epätasapainon voimistamisesta tulisi ottaa vakavammin huomioon myös Siemenpuun piirissä sekä ymmärtää mikä potentiaali naisissa on luonnonvarojen käytön saamiseksi maapallon kannalta kestävämmälle tasolle. Ilokseni tällaista on nähtävissä Siemenpuun uuden ohjelmakauden suunnitelmissa. Kehottaisin kaikkia rohkeasti ajautumaan tilanteisiin, joissa tasa-arvo- ja ympäristökysymykset nivoutuvat yhteen – vaikka se tarkoittaisikin hetkellistä uskottavuuden menettämistä.
*) Agrawal, B. 2010. Gender and Green Governance. The Political Economy of Women’s Presence Within and Beyond Community Forestry. Oxford University Press.
Anna Jaurimaa, 29.11.2017
Kirjoittaja on maantieteilijä, ympäristöjohtamisen ja kehitysyhteistyön konsultti sekä Siemenpuun Indonesia-ryhmän jäsen. Hän viimeistelee metsätieteiden gradua yhteisöjen ilmastonmuutokseen sopeutumiseen tähtäävien hankkeiden tuloksellisuuden ja vaikuttavuuden arvioinnista.