[Pia Korhonen] Kalliolla istuessaan helposti ajattelee istuvansa kalliolla tässä ajassa, nykyhetkessä, kuin kalliolla vailla menneisyyttä. Kuten me, jotka aurinkoisena tiistaiaamupäivänä istuimme Kruunuvuorenrannan kalliolla. Meitä oli kaksi Siemenpuun intialaista kumppania ja neljä muuta siemenpuulaista. Kalliolta merelle päin katsoessa näkyy Helsinkiä ympäröivää rantaviivaa, siltoja, taloja, savupiippuja, kirkontorneja, venesatamien mastoja. Selän takana on villi viidakko, umpeenkasvaneita pihamaita, kivijaloissa rehottavia horsmia, romahtaneita kattoja, lasinsiruja, haluamallaan tavalla kasvavia puita.
Me istuimme kalliolla, edessämme moderni Helsinki, takanamme mailleen painuva muistuma sata vuotta sitten olleesta elämästä. Ihmiset tulivat kesäksi, asuttivat talot, huvimajoissa istuttiin katselemassa merelle, lapset juoksivat, pyykkiä pestiin, marjoja kerättiin. Tai ainakin arvaamme, että niin tapahtui. Kunnes tänne ei enää tultu ja pihat lakkasivat tallaantumasta. Siemenet saavat levitä, juuret laajeta, vanha puu lahota pois vähitellen.
Ja sitten on se pidempi kiertokulku, jossa meidän oma aikamme ja olemisemme kutistuu kirpun kokoiseksi, pieneksi valon välähdykseksi veden pinnassa. Sen pätkän ajasta voimme mitata siitä ympyrästä, jossa maasta kasvoi puu, puusta talo, talo lahosi ja maatui, kunnes maasta kasvoi puu ja niin edelleen. Näiden talojen ja meidän mummojemme kukoistuskausi puolestaan osuu suurin piirtein samoihin aikoihin. Jonkinlainen yhteys ja samanaikaisuus meillä on. Nyt sekä näiden talojen että meidän mummojemme ajan raunioilla kukkii ja rehottaa uusi villi vihreä. Ainakin jos maltamme olla kitkemättä, katkaisematta ja aitaamatta.
Kallion aika puolestaan pyyhkii meidät pois olemasta. Silokalliot silitteli jääkausi joka samalla puristi värikkäät juovat kiveen. Seurueemme paljasjalkainen Intian adivasi ehkä kuulee jalkapohjiensa läpi kallion kertomaa aikaa, luonto kehossamme ja kehomme ulkopuolella ehkä tuntevat toistensa kielen ja hengityksen. Metsälammen rannalla kävelemme vanhalla merenpohjalla, maisema muokkaantui tuhansien vuosien kuluessa, maa nousi, meri vetääntyi. Nyt puut kurkottavat lammen ylle, kuin ne olisivat kyllästyneet itse kasvattamaansa tungokseen ja haluaisivat paeta. Juuret tosin maassa pitäen, kuten toinen seurueemme intialaisista maiseman näkee.
Kun kävelemme takaisin kohti modernin asutuksen rajaa, asfalttia ja bussipysäkkiä, on adivasimme kassi täynnä vihreää. Paljain jaloin ja valo silmissään hän keräsi kaiken, mikä vaikutti syötävältä. Osan tunnistimme, osaa emme ja epäilimme voiko syödä vai ei. Järjellä ja luonnontieteellisellä kasvintunnistuspuheella tuumailimme. Moni kasvi muistuttaa adivasin mukaan Intian kotimetsän syötäviä kasveja. Hän syö, vaikka me epäilemme. Niin tulee mieleen kysyä, puhuvatko kasvit? Tai pikemminkin puhuttelevatko ne syötävyydellään? Jos niiden kanssa elää ja on paljain jaloin ja paljain päin?
Tielle tullessa nykyaika, kaupunkimme kiireaika nappaa meidät syöveriinsä. Bussi lähtee juuri, juostaan! Penkillä istuessa voi vielä puhua vähän metsästä, mutta oikeastaan se meni jo. Nyt on tie, keinuva bussi, aikataulu, uusi kiire, minne sitten. Metroasemalla melua ja pysäkille jarruttava metro, taas juostaan, ovet sulkeutuvat. Aallot vierivät kalliota vasten ennen meitä, nyt ja meidän jälkeemme.
Pia Korhonen
Kirjoittaja on Siemenpuun viestintäkoordinaattori
