[Tikli Loivaranta] ”Kirkas katse on sillä, joka käy joskus oman kylän ulkopuolella” kuuluu maasai-sananlasku. Mutta vieläkö hiiliähkynsä puristuksissa hikoileva härmäläinen voi kirkkaalla omallatunnolla matkustaa Afrikkaan safarille? Entä voiko trooppisten metsien hiilensidontahankkeisiin koskaan suhtautua kirkassilmäisesti?
Lounaiskenialaisen Transmaran piirikunnasta Tansanian puolelle Serengetin kansallispuistoon asti jatkuva Masai Maran tasanko on kansallinen suojelualue, jossa saavat liikkua vain työntekijät, asiakkaat ja villieläimet. Siellä ei siis saa esimerkiksi laiduntaa. Alueella perinteisesti paimentolaisuutta harjoittaneet maasait eivät ole kuitenkaan jääneet suojelualueen takia maattomiksi, vaan heille on jaettu maaoikeuksia Masai Maran vierestä.
Pian maasait alkoivat kuitenkin huolestua yksityisesti omistettujen maiden myynnistä yhteisöjen ulkopuolelle, lisääntyvästä maanviljelystä ja metsäkadosta sekä salametsästyksestä. Tarve suojella ympäristöä ja perinteisiä elinkeinoja motivoivat maasaita luovuttamaan yksityisiä maitaan yhteisiksi suojelualueiksi. Myös turismin tuomat tulot kannustivat yhteisösuojelualueiden perustamiseen. Yhteisöjen omistamilla suojelualueilla perinteinen laiduntaminen on sallittua, mutta maata ei viljellä, sitä ei myydä ulkopuolisille, eikä eläinten kulkua saa estää rakentamalla aitoja. Villieläimet ja laidunkarja kulkevatkin näillä alueilla sulassa sovussa.
Kirahvit, impalat, seeprat, elefantit, leijonat ja muut villieläimet pääsevät kulkemaan Masai Maran savannin ja yhteisösuojelualueiden laidunmetsien välillä vapaasti. Esimerkiksi elefantit tulevat näihin suojaisiin metsiin, kun tarvitsevat suojaa pienille poikasilleen. Tällainen suojelualueiden verkosto on ilmeisen toimiva: alueille on palannut niiltä aiemmin kadonneita villieläimiä.
Vierailimme maaliskuun lopulla Siemenpuun kumppanin Indigenous Information Network (IIN) -järjestön tukemien maasai-yhteisöjen ylläpitämillä kolmella eri-ikäisellä suojelualueella. Saimme ikään kuin läpileikkauksen suojelualueiden erilaisiin vaiheisiin, vaikka jokainen tarina on toki omanlaisensa.
Vuonna 2020 perustettu Olorien on suojelualueista tuorein. Ajomatka suojelualueelle oli töyssyinen: ensimmäinen reitti oli umpikuja, ja toisellakin reitillä maasturimme jäi pitkäksi aikaa mutaan jumiin. Perillä kokoonnuimme kuvankauniissa metsässä paikalla, johon suunnitellaan vierailukeskusta. Tätä varten yksi asukkaista on luovuttanut maa-alueen, mutta rakentamista ei ole vielä aloitettu. Turismin kannalta toki olisi eduksi, että tie olisi paremmassa kunnossa. Turismista toivotaan alueelle lisää tuloja: vierailukeskuksessa voitaisiin järjestää majoitusta, ja naiset saisivat helmikäsitöitään myytyä.
Masai Moranin suojelualueelle (6475 hehtaaria) tie on paremmassa kunnossa, ja turistien majoittamiseen rakennetut savimajat ovat jo viimeistelyä vaille valmiita. Kirahvien kansoittamalla, vuonna 2012 perustetulla suojelualueella tehdään kävelysafareja. Turistien lahjoituksilla on rahoitettu paikallisten nuorten opiskelua: 37 nuorta on päässyt lukioon ja kaksi yliopistoon.
Oloisukut on alueista vakiintunein. 9300 hehtaarin kokoinen suojelualue on perustettu vuonna 2006, ja se toimii sekä inspiraationa että tukena muille suojelualueille. Se on hyvä turistikohde, ja lisäksi luonnonsuojelu- ja tutkimushankkeiden tukikohta. Oloisukutissa on toimisto, jossa kuulemme alueen eri tutkimus- ja ympäristönsuojeluhankkeista. Esimerkiksi kirahveja seurataan kuvantunnistussovelluksella niiden uniikkien kuvioiden perusteella.
Tuloja matkailulla ja/vai hiilensidonnalla?
Turistit voivat tuoda yhteisöille tuloja majoituksen, safarien, käsitöiden myynnin ja lahjoitusten kautta. Toisaalta vakiintuneemmilla suojelualueilla on huomattu, että kilpailevat maankäyttömuodot – etenkin maatalous – voivat lopulta olla taloudellisesti houkuttelevampia. Turismi ei ole myöskään palannut pandemiaa edeltäneelle tasolle. Siksi olisi hyvä, jos maitaan luovuttaneet maasait saisivat suojelusta enemmän rahallista kannustetta. Joillakin suojelualueilla paikallisille jo maksetaankin korvausta maidensa suojelualueena pitämisestä.
Majoituimme Kimentet-nimisellä suojelualueella. Kimentetin maanomistaja-jäsenet ovat allekirjoittaneet 15 vuodeksi vuokrasopimuksen, jonka mukaan heille maksetaan 1650 Kenian shillinkiä hehtaarilta kuukaudessa. Näitä tuloja kattamaan eri suojelualueille pyritään houkuttelemaan sijoittajia, joille maata voitaisiin vuokrata esimerkiksi hiilensidontahankkeisiin. Tällä tavalla suojelualueista pyritään saamaan taloudellisesti kannattavia ja kestäviä.
Majoittumisemme Kimentetin maasai-naisryhmien ylläpitämässä vierailukeskuksessa oli unohtumaton. Hiljattain valmistuneissa savimajoissa nukuimme sikeästi rankkasateesta ja hyeenan ulvonnasta huolimatta. Iltaisin pihapiirissä raikui sydämellinen nauru. Iltanuotiolla pohdin, kuinka parin päivän kierros Masai Maran yhteisösuojelualueilla oli ehkäpä kirkastanut katsettani.
Olen kyyninen vapaaehtoisten hiilikompensaatioiden markkinamekanismeja kohtaan, muun muassa siksi että niiden valvontakäytännöt ovat kirjavia, ja niiden takia monet alkuperäiskansayhteisöt ovat olleet häätöuhan alla. Mutta ehkä paikallisyhteisöjen kanssa suunniteltuina hiilensidontahankkeet voisivat jopa turvata ympäristönsuojelun ja paikallisten elinkeinojen jatkuvuutta (tämä ei toki poistaisi todentamisen ongelmaa: mitkä hankkeet ovat ”aidosti hyviä”). Lisäksi pohdin ekoturismia: vaikka toiselle puolelle maailmaa lentäminen ei ole ekologista, turistien tuomia tuloja kaivataan yhteisöjen ylläpitämille suojelualueille.
Suojelualueiden ympärille on rakentunut mielenkiintoinen toimijaverkosto, jossa perinteiset elinkeinot, villieläinten ja metsien suojelu, puiden istutus, laiduntaminen ja turismi toimivat erilaisten järjestöverkostojen ja paikallisyhteisöjen yhteistyössä tukien toisiaan. Siemenpuun tukemassa IIN–järjestön hankkeessa on aloitettu kolmen yhteisön (Olosukut, Olorien, Masai Moran) kanssa biokulttuuristen yhteisösäännöstöjen koostaminen. Protokolliin kerätään yhteisöjen perinnetietoa (josta yhteisöjen lisäksi myös turistit voivat olla kiinnostuneita). Toisaalta protokollien tarkoituksena on luoda säännöstö, jolla yhteisöt itse määrittelevät luonnonvarojensa ja perinteisen tietonsa käytön ehdot. Kuten paikalliset sen sanoittivat: ”on tärkeää tuntea, mistä ollaan tulossa, jotta voidaan tietää, minne ollaan menossa”.
Tikli Loivaranta
Kirjoittaja on Siemenpuu-säätiön aktiivi sekä alkuperäiskansojen maaoikeuksien väitöskirjatutkija Turun yliopistossa. Hän oli mukana Siemenpuun hankeseurantamatkalla Keniassa maaliskuussa 2023.