Hyppää sisältöön

”Antakaa meille bambumme!”

Parivartan-järjestön hankkeessa tuetaan bambutyöntekijöitten oikeuksia harjoittaa heidän perinteistä elinkeinoaan. Intian metsäoikeuslaki oikeuttaa heimoja keräämään metsätuotteita alueillaan, mutta lain toimeenpano on ollut puutteellista.

Junamatkalla Raipurista Delhiin samassa hytissä matkaava nuori intialainen korkeakoulutettu mies kysyy minulta, mitä ihmettä tein Chhattisgarhissa.
”Sehän on yksi Intian takapajuisimmista osavaltioista! Siellä jylläävät lähinnä kaivosyhtiöt ja naxaliitit, ei kukaan turisti mene sinne”.
Kerroin tehneeni tutkimusta bambutyöntekijöitten ongelmista.

Vuonna 2000 Madhya Pradeshin osavaltiosta irrotettu Chhattisgarh on tunnettu energia- ja terästeollisuudesta. Yritykset haluavat päästä käsiksi alueen luonnonvaroihin, minkä vuoksi adivasit kärsivät pakkosiirroista. Osavaltion väestöstä 27 prosenttia kuuluu eri heimoryhmiin lukeutuviin adivaseihin eli Intian alkuperäiskansoihin.

Voimaantumista Raipurissa
Chhattisgarhin pääkaupunkiin Raipuriin on kokoontunut adivasitaustaisia bambutyöntekijöitten edustajia Intian viidestä eri osavaltiosta.  He ovat matkustaneet paikalle Parivartan-järjestön organisoimaan bambutyöntekijöitten ensimmäiseen verkostoitumiskokoukseen. Aloitamme päivän voimaantumislaululla.
Suomalainen Siemenpuu-säätiö tukee Parivartanin kaksivuotista hanketta, jossa puolustetaan bambutyöntekijöitten oikeuksia.
”Yritykset saavat kaikki bambut, eivät kyläläiset. Menetämme samalla myös identiteettimme, jos menetämme bambut”, kommentoitiin kokouksessa.

Siinä kiteytyi bambutyöntekijöitten yleinen ongelma. Intian metsähallitus myy bambut halvalla yrityksille, kuten Tatalle, Birlalle ja Paper Milsille. Bambutöitä perinteisesti tehneille, eri heimoryhmiin kuuluville Intian alkuperäiskansoille eli adivaseille sen sijaan luvataan bambuja, mutta he saavat niitä luvattua vähemmän tai eivät ollenkaan. Bambujen leikkaamiseen metsästä oikeuttavia lupakortteja on vaikea saada tai bambutuotteista maksetaan liian vähän.

”Metsähallituksen tulisi antaa niiden ihmisten kasvattaa bambuja, joiden elanto on riippuvainen niistä sen sijaan, että antaisi kaikki bambut yrityksille”, toteaa Parivartanin sihteeri Agnu Ram Sahu.

Vuonna 2006 säädetty Intian metsäoikeuslaki (Forest Right Act) oikeuttaa heimoja keräämään metsätuotteita alueillaan, mutta lain toimeenpano on edennyt hitaasti ja monilta osin sangen puutteellisesti. Hankkeen tarkoituksena on nostaa tietoisuutta metsäoikeuslaista bambutyöntekijöitten keskuudessa, jotta he osaisivat vaatia paremmin oikeuksiaan. Bambutyöntekijöitä autetaan mm. bambujen kasvattamisessa ja lomakkeitten täytössä, sillä moni heistä on lukutaidoton.

”On lisättävä tietoisuutta ensin paikallistasolla, jotta pystytään vaikuttamaan paremmin myös kansallisella tai kansainvälisellä tasolla”, tuumasi Agnu Ram Sahu kokouksessa.

Sellissä bambujen tähden
Vierailemme tulkin ja Parivartan-järjestön aktiivien kanssa kolmessa eri bambutyöntekijöitten kylässä Kankerin seudulla Chhattisgarhissa.

Ensin täytyy hankkia lupa paikalliselta poliisilaitokselta, jotta pääsen vierailemaan kylissä. Luvan hankkiminen tietää hakemuksen kirjoittamista hindiksi, vierailua kahdella eri poliisilaitoksella ja monen tunnin odottelua. Ulkomaalaisia pitää suojella Bastarin alueen naxaliiteilta eli maolaiskapinallisilta, vaikkakaan he eivät vierailemiemme kylien alueella vaikutakaan. Kylävierailujemme aikana poliisilaitokselta soitellaan vielä perään.

Dokaranalassa meidät ottaa tanssien ja laulaen vastaan viitisenkymmentä kyläläistä. He kuuluvat pardheihin, jotka luokitellaan pikemminkin kulttuurisiin kuin etnisiin heimoryhmiin. Pardheja asuu Bastarin ja Kankerin lääneissä eteläisessä Chhattisgarhissa yhteensä noin 12 000 perhettä.

Pardhit ovat harjoittaneet liikkuvaa elämäntapaa, ja heidän toimeentulonsa on ollut perinteisesti riippuvainen bambuista. He ovat toimineet metsästäjä-keräilijöinä bambuja ja muita metsätuotteita etsiskellen. Kun metsäteollisuus valtasi alaa, heidän elämäntapansa joutui uhatuksi ja pardhit asettuivat paikoilleen asumaan. Koska heitä ei voi varsinaisesti luokitella kuuluviksi esimerkiksi haavoittuviin etnisiin heimoryhmiin, se voi olla yksi metsähallituksen syy olla antamatta heille bambuja.

Dokaranalan asukkaat asettuivat kylään asumaan vuonna 2003. Heidän täytyy rekisteröityä metsähallitukselle vuosittain saadakseen bambuja. Kerran he anoivat 15 000 bambua, mutta saivat 50. He ovat protestoineet usein täyttämättömien lupausten perään. Vuonna 2008 metsähallitus poltti heidän talonsa. Hallituksen mukaan he olivat paikallisten maanviljelijöitten mailla, ja osa kylän asukkaista joutui vankilaan.

Parivartan-järjestö maksoi heidän vapaaksi ja voitti kaikki heihin liittyvät oikeusjutut. Kylän asukkaille myönnettiin oikeudet alueen metsään, mutta heitä ei tunnustettu kylänä. Hallitus rakensi heille koulun, vesipumppuja ja vessoja ja on luvannut rakentaa tulevaisuudessa myös sähköt.

Bambuluutia joka talon edessä
Dokaranalassa kanat ja siat ajavat toisiaan takaa ja koirat nukkuvat leppoisasti ihmisten lomassa. Kylän asukkaat tekevät bambukoreja jäljellä olevista bambuista. Jokaisen kylän talosta löytyy heidän itse tekemiään bambukoreja ja -luutia, jotka toimivat käyttö- ja koriste-esineinä. Bambusta voi tehdä vaikka mitä: mattoja, hattuja, laukkuja, viuhkoja, sateenvarjoja, huonekaluja sekä rakennuksia.

Kyläläiset tienaavat rahaa ruokaan vain bambutöillään, joista saavat kaikki ruokarahansa.
”Antakaa meille bambumme!”, huudahtaa kaksi kyläläistä väsyneen toiveensa metsähallitukselle.

Syrjäistä eloa
Ajettuamme parikymmentä kilometriä Dokaranalan kylästä mutkaista ja poukkoista tietä kohti vuoristoa, saavumme pieneen ja syrjäiseen Khallarin kylään. Kuultuaan tulostamme sinne on kokoontunut viitisenkymmentä alueen pardhia. Heillä ei ole käynyt yhtä hyvä tuuri kuin edellisen kylän asukkailla, sillä bambujen lisäksi heiltä puuttuu juomakelpoinen juokseva vesi, vessatilat, sähköt ja koulu eivätkä he saa riittävästi ravintoa. Valtion ruoka-apuna jakamaan riisiin he ovat oikeutettuja. He hakevat vettä kaukaa lähteestä ja keräilevät metsätuotteita alueen metsistä. Bambuja metsistä ei löydy, ja siksi he tarvitsevat Parivartanin tukea bambujen kasvattamiseen ja kommunikointiin viranomaisten kanssa olosuhteittensa parantamiseksi. Kommunikointi heidän kanssaan tapahtuu chhattisgarhin murteella, jota alueella puhutaan yleisesti.

Seuraavana aamuna vierailemme vuoriston liepeillä toisessa syrjäisessä kylässä, Ghotiyassa. Matkalla kylään näemme tien laidalla laittomia kaivoksia, joiden ympäristölle ja paikallisille ihmisille aiheuttamien ongelmien julkituomisen eteen Parivartan on myös työskennellyt.

Ghotiyan kylässä asuu 53 kastitonta perhettä. Viereisen kylän maanviljelijät ovat vieroksuneet heitä, mutta Parivartanin tuella he ovat alkaneet mm. kasvattaa riisiä alueellaan.  

Sugh Batidai, viisikymppinen nainen, yksi kylän vanhimmista kertoo tarinan heidän ja hallituksen välisistä kamppailuistaan. 80-luvulla kylän asukkaat taistelivat maaoikeuksistaan. Hallitus poltti heidän talonsa ja kylän miehet joutuivat vankilaan. Protestiksi kylän naiset kävelivät vankilaan ja ottivat mukaansa kaikki eläimensä. Vankilaan ei haluttu kanoja ja koiria asumaan, joten lopulta miehet vapautettiin.

Parivartanin vaatimuksesta hallitus joutui rakentamaan heille asuinrakennuksia, sähköt, kaivon ja koulun. Vieraillessamme kylässä Ghotiyan vesipumppu ei tosin toiminut, joten vedestä oli pulaa.

Byrokratiaa mennen tullen
Kylän asukkailla on hallussaan bambuihin oikeuttava lupakortti. He maksavat yhdestä bambusta metsähallitukselle 50 rupiaa. Kyläläiset menevät alkuviikosta metsään keräämään bambuja, tekevät niistä käsitöitä ja kävelevät sunnuntaisin useita tunteja Kankerin kaupunkiin myymään työt torille.

Lähimetsästä on tosin hankala löytää bambuja, mutta Parivartanin hankkeen aikana kyläläisiä koulutetaan kasvattamaan niitä itse. Näin heidän ei tarvitsi olla niin riippuvaisia metsähallituksen myöntämistä luvista.

Kylän johtaja Nagi Ram kyykistelee valmisteilla olevan bambumaton päällä kotinsa edustalla. Hän asettelee bambuliuskoja ristiin rastiin.

”Jos meillä ei ole bambuja, niin ei ole ruokaakaan. 10–20 bambua kuukaudessa yhtä perhettä kohti riittäisi selviämiseen”, Nagi Ram tietää.

Sitten onkin aika lähteä ilmoittamaan kaupunkiin paluustamme kahdelle poliisilaitokselle. Tuntuu absurdilta, että poliisi halusi suojella minua kylissä näkemiltäni ihmisiltä, jotka olivat riemuissaan käynnistämme. Byrokratia vaikeuttaa jatkuvasti Parivartanin tekemää työtä haavoittuvien ihmisryhmien parissa.
 

 Tanja Seppänen

(Artikkeli julkaistaan painettuna Maailmankauppalehden numerossa 3/2014)

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Siemenpuun hallituksen jäsen

Tilaa uutiskirje

Tilaa uutiskirjeemme ja saat meiltä uutisemme 4 kertaa vuodessa sähköpostiisi. Voit peruuttaa tilauksesi koska tahansa.

    Tilaan uutiskirjeen ja hyväksyn tietojeni käsittelyn kuten tietosuojaselosteessa kuvattu.