[Eda Honkatukia] Siemenpuu on julkaissut seitsemän kirjaa. Kirjat käsittelevät eri ympäristöteemoja, kuten metsää, vettä ja kaivoksia. Kirjoista kertomisen sijaan keskityn tässä pohtimaan teemoja ja ajatuksia, mitä ne herättävät. Analyysi yhdistyy mielipidekirjoitukseen.
Jokaisessa kappaleessa olen nostanut itselle eniten muistiin jääneitä tai muuten koskettavia tarinoita kirjasta. Joitakin pohdintojani olen myös erityisesti nostanut esille. Pyydänkin lukijaa kysymään itseltään näitä kysymyksiä ja pohtimaan, miten omaa toimintaa voisi muuttaa paremmaksi kestävää kehityksen, ympäristön ja eettisyyden puolesta. Omat suosikkini kirjoista ovat Kirjeitä tulevaisuudesta ja Särjetty maa. Jokainen kirja tuo uutta tietoa ja keskittyy tiettyyn teemaan. Mielestäni olisikin tärkeää lukea ne kaikki, sillä paljon opittavaa varmasti löytyy jokaisesta, myös alan ammattilaiselle. Osa kirjoista on vanhempia. Niissä onkin kiinnostavaa lukea sen ajan vaikeuksista ja verrata nykypäivään. Onko jokin muuttunut? Onko tilanne parantunut vai pahentunut? Mikään ei maailmassamme ole yksinkertaista, mutta oppimalla mahdollisimman paljon eri aihealueista, voimme mahdollisimman hyvillä eväillä lähteä taisteluun parempaa tulevaisuutta varten. Kukapa ei haluaisi taata elämää myös tuleville sukupolville? Ennen taisteluun lähtemistä, meidän on kuitenkin ymmärrettävä ongelmien perustat ja hahmotella haluamamme tavoitteet. Hyvä lähtökohta siihen on lukea Siemenpuun tuottamat kirjat, joihin tämä julkaisu toimii hyvänä alkuanalyysinä.
Luonnonsuojelun dekolonisaatio – Kohti kanssaelävää suojelua (2021)
Digitaalisessa muodossa julkaistussa kirjassa analysoidaan luonnonsuojelun kolonialistisia rakenteita ja perehdytään dekolonisaatioon. Kirjassa otetaan esimerkeiksi muun muassa Brasilian, Etiopian ja Saamenmaan epäonnistuneen dekolonisaation taustoja luonnonsuojelun pyrkimyksessä.
Kolonisaatio ei valitettavasti ole vielä loppunut. Siinä missä Iso-Britannia hallinnoi ja kolonisoi Intiaa menneisyydessä, Intian valtio marginalisoi yhä metsässä asuvia kansoja ja yhteisöjä. Kolonialistinen järjestelmä edelleen hallinnoi elämää metsissä ja niiden ulkopuolella. Lahjontaa, manipulointia ja väkivaltaa käytetään maa-alueiden haltuunottoon paikallisilta yhteisöiltä. Tästä pääsemme paljon puhututtaneeseen 30×30 tavoitteeseen. 30×30 on suojeltavien alueiden lisäämiseen perustuva tavoite, jota monet valtiot ja toimijat kannattavat. Tämä tarkoittaisi, että 30 prosenttia maapallon maa-alueista ja 30 prosenttia meristä suojeltaisiin vuoteen 2030 mennessä. Kyseinen tavoite on kuitenkin ollut huolestuttava paikallisyhteisöjen ja alkuperäiskansojen kannalta, sillä yleensä luonnonsuojelualueet ovat ohittaneet yhteisöjen oikeudet johtaen yhteisöjen pakkosiirtoon alueilta. Silloinkaan hankkeet eivät ole usein onnistuneet elonkirjon suojelussa. 30×30 tavoite on saanut paljon huomiota, sekä puolesta että vastaan. Miten siis voisimme toteuttaa suojelutavoitetta ilman, että päädymme takaisin kolonisoiviin keinoihin? Mikäli 30×30 tavoite saataisiin keskittymään paikallisyhteisöjen ja alkuperäiskansojen maaoikeuksien turvaamiseen, olisi se halvin vaihto: uusia suojelualueita ei tarvittaisi, mutta tavoite silti saavutettaisiin. Suurimpana ongelmana on, miten kaikki maailman valtiot saataisiin suostumaan näiden yhteisöjen ja kansojen oikeuksien tunnustamiseen.
Kirjeitä tulevaisuudesta – Ääniä maapallon säästymisestä (2017)
”Meillä ei ole taloissamme paljoakaan emmekä silti ole köyhiä vaan tyytyväisiä. Köyhät ovat niitä, jotka syövät omansa lisäksi muilta ja jäävät silti nälkäisiksi. Mitä enemmän he syövät muilta, sen nälkäisemmiksi he tulevat. Kuka siis on köyhä?” – Baigat.
Kirjassa julkaistut kirjeet ovat erittäin kiinnostavia ja kertovat niin kertojan ympäristöstä ja näkökulmasta kuin vallitsevasti ajastakin. Osa kirjeistä kuvaa tilanteiden muuttumista ja niistä saa erityisen autenttisen kuvan ehkäpä erityisesti juuri siksi, että ne on kirjoitettu keskellä konfliktia. Muuttuvat tilanteet ja vaaralliset tapahtumat koskettavat eri tavalla, kun lukee kirjoittajan reaaliajassa kertomasta tilanteesta. Esimerkkinä tästä on Judy A. Pasimion kirje, jossa hän kertoo kuinka vain muutama kuukausi aiemmin aloittanut presidentti (Rodrigo Duterte) ja hänen aloittama ‘sota huumeita vastaan’ on vaatinut tuhansia kuolonuhreja, erityisesti alkuperäiskansojen jäseniä, joista suurin osa on ollut viattomia. Pasimio kirjoittaa väkivallan pelosta läheisiään koskien ja epävarmuudesta tulevaisuutta kohtaan. Hän kertoo myöhemmässä kirjeessään Duterten julistaneen poikkeuslainsäädännön ja ilmoittaneen, että se voidaan ulottaa koko maahan ’kansallisen edun’ nimissä. Viikkoa myöhemmin Duterte on vakuuttanut sotilastukikohdassa ottavansa täyden vastuun kaikesta mitä operaatioiden aikana tapahtuu, ”vaikka raiskaisitte kolmesti”, tehden naisiin kohdistuvasta väkivallasta osa poikkeuslainsäädäntöä. Tämä on erittäin pelottavaa ja vaarallista niin sen aikaiselle tilanteelle kuin tulevaisuudellekin. Samalla kun taistelemme naisten oikeuksien puolesta ja kampanjoimme Me Too -sanomaa, johtoasemassa olevan täydellinen välinpitämättömyys ja jopa yllytys tuhoaa perustan, jota yritämme rakentaa, jotta naisilla olisi turvallisempi ympäristö.
Dokumenttielokuvien tuottajana palkittu Mika Koskinen kertoo kirjeessään, että Kiinan kulttuurivallankumouksesta selvinneet ihmiset ovat valmiita kestämään paljon toivoen, että hallitus ja johto pysyisivät ’hyvällä tiellä’ eivätkä palaisi menneisyyden järjestelmiin. Euroopassa sen sijaan on vaarana toisen maailmansodan unohtuminen. Vain pieni prosentti sodan veteraaneista on enää elossa ja moni meistä on elänyt aikaa, jossa toisen maailmansodan vaikutukset eivät suoranaisesti ole näkyneet tai vaikuttaneet elämiimme. Tulevaisuuden kannalta mielestäni yksi suurimmista tragedioista onkin kansakuntamme kollektiivinen historian unohtaminen. On täysin eri asia lukea ja opiskella tapahtumia ja aikaa, joka tuntuu kaukaiselta, kuin nähdä, kokea ja ymmärtää sodan ja sen seurausten jäljet. Rauhan ajan arvostaminen sotaa tai konfliktia kokemattoman silmin on vaikeampaa.
Jos itse kirjoittaisin kirjettä, kertoisin, kuinka opiskellessani peruskoulussa sodat tuntuivat aina kaukaisilta ja historiaan jäävinä tapahtumina, joita ei voisi kuvitella nykypäivänä käyvän. Nyt vanhempana, maailman tapahtumia ja politiikkaa seuranneena ja eläneenä, en usko enää samoin. Tuntuu, että maailmankuvani pessimistyy sitä mukaa mitä vanhemmaksi tulen ja mitä enemmän opin ja näen nykymaailmastamme. On vaikeaa uskoa muuhun kuin niin sanottuun ’tuhoskenaarioon’. Sanonta ’historia toistaa itseään’ vaikuttaa vuosi vuodelta todemmalta ja se pelottaa enemmän kuin mikään muu. Tiedän, että tulevaisuus ja sen ajatteleminen ei pelota vain minua, vaan isoa osaa ihmisistä. Mitä voimme siis tehdä asialle? – Ehkä hyvä idea olisikin kirjoittaa tulevaisuuden itselle kirje, fyysinen paperille kirjoitettu kirje siitä, mitä tuntee tällä hetkellä ja mitä pelkää ja toisaalta toivoo tulevaisuudelta. Ehkä ajatusten saaminen paperille voisi helpottaa tämänhetkistä tuskaa ja muutaman vuosikymmenen päästä sen lukeminen olisi mielenkiintoinen paluu tämän hetken ajatuksiin ja toiveisiin.
Kirjaan palaten, filosofi ja yhteiskuntatieteilijä Teppo Eskelinen kirjoittaa länsimaisen mielen tietävän liikaa maailmanlopusta ja siksi ei nähdä mitään syytä katsoa romahdusten tuolle puolen. Kirjeeseen vastaava shahsevan alkuperäisheimoon kuuluva tutkija Taghi Farvar nostaa esille kysymyksen, ”kuka sanoo, että meidän pitää antaa länsimaisen mielen hallita meitä?” Tämä on mielestäni erittäin kiinnostava huomio. Suurin osa meistä globaalissa pohjoisessa on kasvanut tavalla tai toisella euro- tai länsisentrismin keskellä. Ajattelemme helposti siis, että meidän tapamme ja ajatuksemme ovat oikeat ja muun maailman tulisi ajatella samoin. Pääsemme kolonialismin juureen. Vaikka nykyisin puhumme enemmän sentrismin ongelmista, on niistä pois oppiminen hankalaa. Niinpä olisi tärkeää muistaa, ettei länsimaisen mielen tarvitse hallita meitä, eikä varsinkaan heitä, jotka eivät siihen ole kasvaessaan jo altistuneet.
Särjetty maa – Tarinoita etelästä ja pohjoisesta (2015)
Koettelemuksia maakysymyksiin liittyen.
Ainoana laatuaan kirjassa kerrotaan Suomeen saapuneen pakolaisperheen matkasta ja sopeutumisesta Punkalaitumelle. Mielestäni on äärettömän kiinnostavaa lukea pakolaisperheen asettautumisesta Suomen pieneen kolmentuhannen asukkaan kuntaan. Lasten koulunaloitus, päivittäisten asioiden hoito, suomen kielen nopea oppiminen ja ilmastoon tottuminen uudenlaisesta näkökulmasta on kiinnostavaa – kuten myös muistutus itselle tuttujen asioiden vieraisuudesta toisille. Tarina jatkuu myöhemmin, kun kirjassa katsotaan perheen elämään neljä vuotta myöhemmin. On mieltä lämmittävää lukea, kuinka hyvin perheellä sujuu ja kuinka paljon he pitävät Suomessa asumisesta.
Hyppäämme kauas Välimeren toiselle puolen. Malin eteläosassa sijaitsevan Finkolon kylän tarinaa pohjustaa kertomukset suurista sotureista, palvontapaikoista ja uhrimenoista, viljelysmaiden jaosta ja naimasäännöistä. Naimisiinmenon kerrotaan perustuvan inhimillisiin arvoihin ja molemminpuoliseen kunnioitukseen. Samassa todetaan, että miehen pyytäessä tytön kättä, hyväksynnän annettua, mies voi ottaa jopa viisi vaimoa mahdollistaen viiden perheen perustamisen. Globaalin pohjoisen kulttuuriin kasvaneena kaksi asiaa osuu silmääni. Naimisiin menijöistä puhutaan miehenä ja tyttönä, viitaten ikäeroon. Toisena huomiona moniavioisuus. Ei olisi oikein tuomita tai edes kiistellä näiden taustoista, sillä hyvin toisenlaiseen kulttuuriin kasvaneena en tietenkään voi täysin ymmärtää asioita heidän näkökulmastaan. Puhe molemminpuolisesta kunnioituksesta ja moniavioisuudesta ei mene kuitenkaan yksi yhteen omassa maailmassani, jonka takia teksti osuu silmään erityisenä huomiona. On kuitenkin erittäin kiinnostavaa nähdä, tai lukea, paikallisista tavoista ja normeista, vaikka ne eivät omaan arvomaailmaan sopisikaan, tai jopa eritoten juuri silloin.
Lukiessa Brasilian pataxó-alkuperäisheimon erään kylän luomasta ’kulttuuriverannasta’ nousee toive vastaavanlaisesta paikasta meille tännekin. Kulttuuriverannalla keskustellaan kulttuurista, uskosta, heimon identiteetistä ja ajankohtaisista haasteista, kuten huumeiden käytöstä. Tila on avoin kaikille ja toimii kokoontumispaikkana niin ajatusten vaihdolle kuin ajan vietollekin.
Siirrymme toiseen kertomukseen, jonka haluan nostaa esille. Veden äärellä elävien kalastus niin omaan tarpeeseen kuin elinkeinonakin heikentyy vuosi vuodelta kalakantojen pienentyessä ja alueiden menetyksessä suuryrityksille ja valtiolle. Tarina merilevänkerääjästä Intian kaakkoisrannikon saarella kertoo elämästä ja yhä suurenevista haasteista merilevänkerääjänä elinkeinonsa saamiseksi. Hinnan vaihtelut, merilevän määrän vähentyminen sekä luonnonsuojelualueeksi julistamisen vaikutukset ovat kauaskantoisia perheille, joiden elinkeino riippuu merilevästä. Yhä kauemmas merelle merilevän perässä lähteminen kuluttaa aikaa, rahaa, energiaa ja on yhä vaarallisempaa, kuten vuosina 2005 ja 2013, kun metsäviranomaiset takavarikoivat naisilta veneet jättäen naiset veteen taistelemaan hengestään. Useissa tarinoissa toistuu sama: syytön alkuperäiskansan jäsen pidätetään tekaistujen syytteiden varjolla, viedään vankilaan ja pakotetaan allekirjoittamaan paperi, jonka sisällöstä jäsenellä ei ole tietoa ja ymmärrystä, tai käsketään tunnustamaan jotakin, mikä ei pidä paikkaansa. Alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen oikeuksia poljetaan jatkuvasti.
”Miesten tienesteihin vaikutti paljon se, että he olivat niin paljon humalassa.” Usein alkoholista ja ylipäätään päihteistä puhutaan globaalin pohjoisen vitsauksena ja vaikka tilastollisesti näin onkin, on helppo unohtaa, että päihteet haittaavat monien elämää myös globaalissa etelässä. Olipa tarina sitten taistelusta patoja vastaan Kambodžassa, yhteiskuntakriittisen räppärin urasta hänen vaientamistansa haluavia ihmisiä vastaan Mosambikissa, mahdottoman epäonnisen kuuloisesta kahden eri naisen elämästä Intiassa, tai saamelaisten yhteydestä luontoon ja siihen vaikuttavasta rikkaasta kielestä, on paikallisyhteisöjen tarinoiden monimuotoisuus ja kallisarvoisuus kosketeltavissa.
Sijoiltaan menneet – Kulutuksen häätämä elämä (2012)
Oletko ikinä pohtinut kuinka paljon yli kulutat? Ostatko vaatteita tai uusinta elektroniikkaa vain näön vuoksi vai oikeaan tarpeeseen? Käytätkö ostamaasi juhlapukua kerran, jonka jälkeen vaate lojuu kaapissasi seuraavat vuodet, kunnes annat sen pois, tai vielä pahempaa, heität roskiin? Jokainen meistä varmasti tunnistaa tapoja ja osa-alueita, joissa kuluttaa tarpeettoman paljon. Globaalin pohjoisen asukkaan näkökulmasta syy-seuraus-suhteet ja taistelu häätöjä vastaan tuskin vaivaa mieltä tai on edes tullut mieleen. Mutta sen pitäisi. On helppo puhua ylikulutuksen ongelmista mutta siirtää ongelmaa vain yhä eteenpäin. Ei ole riittävää, että mietimme omaa kulutustamme, jos emme konkreettisesti tee asialle mitään. Kirja kertoo tarinoita häädöistä ja taistelusta niitä vastaan, jotka ovat seurausta kulutuksesta, talouskasvusta ja ’kehityksestä’. Paikallisia häädetään maatalouden, kalastuksen, kaivosten, voimaloiden, maananastusten ja monen muun syyn vuoksi. Kaiken tämän takana on kulutus.
On muistettava, että hyvä tarkoitus ei aina tarkoita hyvää lopputulosta. Liian monesti esimerkiksi kehitysjärjestöjen tai hyväntekeväisyyden toiminta johtaakin paikallisesti enemmän negatiivisiin tuloksiin kuin positiivisiin. Ongelman ratkaiseminen yhdessä osassa systeemiä voi aiheuttaa toisaalle lisää ongelmia, joita ei ole osattu ottaa huomioon. Esimerkiksi Maailmanpankki on tuonut esille maananastusten ongelmia ja pyrkinyt puuttumaan niihin, mutta on myös edistänyt näkemystä ja oikeutusta maananastuksiin, luoden paradoksin näiden välille. Ongelmana suurimmassa osassa tapauksista on se, ettei alkuperäiskansoilla ole valtaa tai oikeuksia elinympäristöönsä, tai heidän oikeuksiaan ei toteuteta. Alkuperäiskansoilta olisikin saatava vapaa ja tietoinen ennakkosuostumus hankkeisiin, jotka vaikuttavat heidän elämäänsä.
Kuvittele saapuvasi töistä kotiin. Olet juuri saanut kahvinkeittiminen päälle, kun ovikello soi. Vastassa on viranomainen, tai tavalla tai toisella auktoriteettisessa asemassa oleva henkilö, joka käskee sinun lähteä kodistasi sillä sekunnilla. Et saa pakata, etkä pukea edes lämpöisempiä vaatteita päällesi. Sinut heitetään väkivalloin ulos kodistasi ja varmistetaan ettet voi palata. Kuvitelma on karu, mutta todellista monille kymmenille miljoonille vuosittain. Kun itsellä on aina ollut lämmin ja turvallinen koti, eikä vaaraa sellaisen menettämisestä ole koskaan ollut, on vaikeaa kuvitella elämää ilman. Vain, koska me pohjoisen valtaväestön asukkaat olemme suhteellisen turvassa, ei meidän pitäisi unohtaa, etteivät monet ole turvassa.
Ari Kananen kertoo, miten Talvivaara on vaikuttanut hänen ja hänen perheensä elämään. Talvivaara-hankkeen mukaan kaivos ei vaikuttaisi lähistöllä asuvien elämään mitenkään, vaikka kaivospiirin rajaan on Kanasen kodista vain 600 metriä. ”Yli 100 000 kilogramman räjähteiden räjäyttäminen päivittäin ei kuulemma aiheuttaisi mitään haittoja”. Tiedot kaivoksen vaikutuksista luontoon ja vesistöihin sekä väite asukkaille olemattomista haitoista olivat kaikki valheita. Melu, pöly, haju ja muut haitat ovat arkipäivää kaivoksen lähellä asuville, eikä korvauksia ole saatu. Vaikka kaivos on koko sen olemassaoloaikana tuottanut enemmän tappiota kuin voittoja, sekä valtavan määrän ympäristöhaittoja, Suomen valtio on jatkanut kaivoksen rahoittamista ja ylläpitänyt katastrofaalista hanketta. Miten oma pohjoisen kallisarvoinen maamme voi toimia näin väärin, en toden totta ymmärrä. Talvivaara on häpeä koko Suomelle, enkä voi hyväksyä päättäjien toimintaa sen suhteen.
Erittäin kiinnostavaksi koin meksikolaisen Pilar Martínez Floresin tarinan. Alkuperäisten yhteisöjen julistaman autonomisen San Juan Cópalan alueen kyläkokousta tulitettiin muutama viikko julistuksen jälkeen. Vuonna 2010 se saarrettiin, ja vesi- ja sähkölinjat sekä kulkeminen kylän ja muiden alueiden välillä katkaistiin. Ruokaa saadakseen naiset lähtivät öisin salaa kaupunkiin, monien päätyessä murhatuiksi tai väkivalloin kohdelluiksi kiinni jäädessään. Viidennellä kuulla raskaana oleva Pilar joutui jättämään perheensä ja lähtemään miehensä ja lastensa kanssa yöllä vuorta pitkin kiiveten, selviytyäkseen hengissä. Tie oli suljettu ja aseistetut miehet tulittivat ja ammuskelivat päivisin. Perhe päätyi asumaan mielenosoitusleirissä Oaxacan kaupungin keskustorilla usean vuoden ajan. Vuoden 2010 syksyllä loputkin kyläläiset pakotettiin jättämään kylä teloitusten uhalla.
Yksi tarina, jonka haluan vielä nostaa esille, on voiton tarina. 2000-luvun alussa Ban Krutin kylä Thaimaassa onnistui kaatamaan suunnitellun hiilivoimalan. Monien vuosien kamppailun, satojen vetoomusten, neuvottelujen ja mielenosoitusten jälkeen, vuonna 2003 maan hallitus päätti hylätä hiekkarannalle suunnitellun voimalan hankkeen. Vaikka ongelmat eivät todellakaan ole loppuneet, oli voitto silti äärimmäisen tärkeä paikallisille.
Kirja vedestä (2010)
Veden parissa elävien ja työskentelevien kokemuksia
Vesi muodostaa elämänmuodon ja toimeentulon monelle yhteisölle. Kun me pohjoisen asukkaat ajattelemme vesialueitamme virkistysalueina uimiseen, kalastamiseen, veneilemiseen ja muuhun vapaa-ajan viettoon, monille varsinkin globaalissa etelässä vesi on elinehto.
Mekongin suiston asukkaat Vietnamissa ovat yksi esimerkki tästä. He käyttävät vettä kulkureitteinään, tekevät kauppaa kelluvilla markkinoilla ja monet jopa asuvat veneissä. Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä, että kulutamme liikaa vettä. Hyödykkeiden ostotarpeen jatkuvasti kasvaessa taloudellinen tuotanto voimistuu, jonka takia makean veden varannot ehtyvät. Kirjan kirjoituksen aikaan 2010-luvun vaihteessa on globaali vesikriisi ollut jo todellisuutta jonkin aikaa. Se todellisuus on vielä pahempaa nyt, melkein 2020-luvun puolessa välissä. Veden niukkuus aiheuttaa jatkuvaa kamppailua niin paikallisyhteisöjen, vähien vesivarantojen alueella asuvien, kuin valtioiden ja globaalien yritystenkin kesken. Usealle valtiolle ulottuvat vesi- tai valuma-alueet tuottavat ongelmia, kun yhteisiä laillisia sopimuksia ei niiden käytöstä ole. Törmäämme tarinoissa taas Maailmanpankkiin rahoittajana, tällä(kin) kertaa epäonnistuneeseen hankkeeseen Laosissa, joka on vaurioittanut elinympäristöä ja monien paikallisten elämää ja elinkeinoa. Nämä asiat koskettavat meitä myös lähemmin. Oman maamme Iijoki ja sen parissa elävät ihmiset ovat kohdanneet haasteita ja taisteluja korkeimmassa hallinto-oikeudessa asti. Taistelut päättyivät voittoon, joka sekään ei olisi ollut mahdollista ilman jokivarren asukkaiden yli 40 vuosikymmentä kestänyttä taistelua.
Puuvillan viljelyn haitoista kuulee joskus puhuttavan uutisissa. Itselle asia on kuitenkin jäänyt suurelta osalta pimentoon. Luettuani kertomuksen puuvillantuotannosta Intiassa eräässä yhdestä Intian köyhimmästä alueesta, en ole enää asiasta tietämätön. Viranomaiset houkuttelevat viljelijöitä siirtymään puuvillan tuotantoon. Puuvillan viljely tarvitsee kuitenkin paljon vettä ja oikeanlaiset ilmaolosuhteet. Kuivalla alueella ilman keinokastelujärjestelmiä paikalliset viljelijät ovat sateiden varassa. Pahentuva ilmastonmuutos on johtanut epäsäännöllisiin ja niukkiin sateisiin, minkä takia puuvillasato ei usein selviydy. Sää- ja vesiolosuhteiden lisäksi puuvillan viljely on kallista. Maanviljelijät joutuvat nostamaan lainaa ja kun puuvillasato epäonnistuu, velkaantuminen vie monet tuhannet intialaiset maanviljelijät itsemurhan partaalle. Ensimmäinen puuvillanviljelijän itsemurha Orissan osavaltiossa tapahtui vuonna 2006, kun 22-vuotias menehtyi otettuaan tuholaismyrkkyä. Ongelma on siis vakava, ja koskettaa niin nuoria kuin vanhojakin. Mitä me voimme tehdä asialle? Voimme ainakin varmistaa, että ostamamme puuvilla on luomua tai reilun kaupan puuvillaa.
Pohjoisen vauraat maat aiheuttavat valtaosan maailman makean veden kulutuksesta. Jokainen voi vaikuttaa omalta osaltaan siihen, mihin maailman vesiä käytetään. Kuinka paljon vettä sinä käytät? Seisotko suihkun alla kauan vain siksi, että se on lämmintä ja mukavaa? Jätätkö vesihanan päälle pestessäsi hampaita? Täytätkö ammeesi tai paljusi uudella puhtaalla vedellä kerta toisensa jälkeen? Nämä ovat suoraa vedenkulutusta. Entä epäsuora? Harva tulee niitä ajatelleeksi veden käytöstä puhuttaessa. Kuinka usein ostat esimerkiksi puuvillatuotteita, lihaa tai manteleita? Entä kuinka usein vaihdat autoa tai puhelintasi? Kaikki tuotteet kuluttavat vettä, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Yhden kannettavan tietokoneen valmistus kuluttaa noin 190 000 litraa, autorenkaat 7850 litraa ja alle puolen kilon pihvi 6800 litraa vettä. Mistä voisimme siis karsia?
Metsän jäljillä (2009)
Mitä muuta metsä on kuin raaka-ainevarasto tai erilaisia kasvi- ja eläinlajeja
Metsät ovat monelle suomalaiselle tärkeitä. Metsissä lenkkeillään, patikoidaan, marjastetaan ja sienestetään ja usein vapaa-ajan mökkejä ympäröivät metsät. Metsistä on myös yllättäviä hyötyjä. Esimerkiksi kylä Etelä-Intiassa pelastui 2004 vuoden tsunamilta sen mangrovemetsien ansiosta. Metsiä karsitaan voimaloiden, rakennusten ja monen muun ’edistyksen’ tieltä. Metsäkato, hakkuut, plantaasien ja teollisuuden tuomat ongelmat eivät yksiselitteisesti ole ratkaistavissa. Meillä pohjoisessakin monet ovat joutuneet väistymään metsien tuhoamisen tieltä, mutta vielä pahempi tilanne on globaalissa etelässä. Minua hävettää myöntää, kuinka tietämätön asiasta olin vielä kuukausi sitten. Kun kaivostoiminnasta tai voimaloiden rakentamisesta puhuttiin, ajattelin sen vaikuttavan erittäin negatiivisesti ympäristöön ekologiselta kannalta. Ei tullut mieleenikään, kuinka monet yhteisöt elävät metsässä ja metsästä. Kauhun kera opin, kuinka monet miljoonat ihmiset pakotetaan väistymään näiden hankkeiden tieltä. Jättämään kotinsa, elinkeinonsa, kulttuurinsa ja perinteensä. Palaamme Orissan osavaltioon Intiassa. Alueella asuu kymmeniä alkuperäiskansojen ryhmiä, jotka useiden muiden tavoin harjoittavat keräilyä ja vuoroviljelyä metsissä ja vuorenrinteillä. Lukuisat kaivosyhtiöt ovat vallanneet metsäalueita ja pakottaneet nämä yhteisöt lähtemään kodeistaan. Metsät ovat paikallisille usein arvokkaampia kuin raha. Eräs kamuyhteisön edustaja totesi ”se että meillä on rahaa, ei ole yhtä hyvä asia kuin se, että meillä on maata ja metsää”.
Äärimmäistä kuivuutta kuvaa esimerkiksi se, että eräällä Uruguayn alueella kaikki alle 15 metriä syvät kaivot ovat kuivuneet ja kotitalouksien on porattava jopa 40-60 metrin syvyyteen, saadakseen kaivosta vettä. Syy tässä tapauksessa on se, että metsäalan yritys kasvattaa plantaaseillaan eukalyptusta, joka imee kaiken veden alueelta kuiviin. Kaivot on siis porattava kalliokerroksen ohi, jonka läpi eukalyptuspuut eivät pysty imemään vettä. Poraaminen niin syvälle on erittäin kallista, jonka vuoksi vain harvalla asukkaalla on siihen varaa.
Metsien merkitys tuntuu suomalaistenkin elämässä vähenevän. Siinä kun isovanhempani elivät metsän ympäröimänä, vanhempani metsissä marjastaen ja retkeillen, ja minä vielä lapsena metsässä leikkien, pelkäänpä ettei omat jälkeläiseni enää tulevaisuudessa kasva metsien kanssa samalla tavalla kuin aikaisemmat sukupolvet. Mustikoiden poimiminen lapsena isovanhempien kanssa, esteratojen rakentaminen lähimetsään ja metsäretket eväiden kanssa ovat vaihtuneet satunnaisiin metsälenkkeihin koiran kanssa. Iäkkään koiran myötä pian sitäkään ei enää tule tehtyä, joten mitä sitten? On helppo ajatella, että työpäivän jälkeen tai sunnuntaisin lähtisin metsään kävelylle ilman mitään erityistä syytä. Tiedän kuitenkin, että suurella todennäköisyydellä en tule sitä tekemään. Kaupunkielämä vie mennessään ja aikaa lähtemiselle tuntuu vaikealta löytää. Tiedän, etten ole ainoa. Ei siis ihme metsien merkitys on häviämässä. Miten voisimme parantaa sitä itsellemme ja samaan aikaan varmistaa, että jälkeläisemme kokevat metsäyhteyttä myös?
Rikastettu vai köyhdytetty? Ympäristötarinoita etelän kaivoksista (2007)
Paikallisyhteisöjen taisteluja kaivostoimintaa vastaan
Kaivosteollisuus on erittäin haitallista ympäristölle. Myrkyt, savu, jätevedet, happosateet ja muut saasteet aiheuttavat ympäristölle vakavia seurauksia. Se vaikuttaa suorasti myös ihmisten elämään. Juomavedet saastuvat kelvottomiksi, päästöt aiheuttavat sairauksia ja pahimmillaan myrkyt johtavat muun muassa hermosto- ja oppimishäiriöihin. Kaivostyöläisten olot ovat tunnetusti myös erittäin huonoja. Työ on vaarallista ja huonosti palkattua. Kaivosyhtiöitä harvoin nämä ongelmat kuitenkaan kiinnostavat.
Kaivostoiminta on erittäin epäekologista. Luonnonvarojen kulutusta tuotteen valmistamisessa voidaan mitata, mutta tuotantoketjujen kaikkia osia on usein vaikea tunnistaa. Siksi, luonnonvarojen kulutusta mitattaessa, ei luvut yleensä kerro koko totuutta. Tuotantoketjut ovat erittäin monimutkaisia. Kaivostyö, jalostus, prosessointi ja valmistus ennen myyntiin päätymistä on sekin yksinkertaistettu tuotantoketju. Erilaiset välitysyritykset ja prosessoijat, sekä muut välikädet lisäävät ketjun kompleksisuutta. On siis erittäin vaikeaa tietää, mistä, missä ja miten omistamamme laitteet on tehty. Made in -merkintä harvoin kuvaa edes tuotannon pääprosessin maata, saatikka koko tuotantokaarta. Lista olisikin pitkä, mikäli kaikki tuotantovaiheen maat mainittaisiin, mutta eikö se olisi kuitenkin reilua?
Suurin osa meistä haluaa ostaa uutta elektroniikkaa ja muita hyödykkeitä, mutta kukaan meistä ei halua työskennellä tai asua kaivosten lähettyvillä. Kolonisoimme globaalin etelän maat ja kansalaiset tekemään tämän puolestamme. Mikä vielä pahempaa, monilla kaivoksilla työskentelee 7-18 vuotiaita lapsia. Kuvittele, että kouluun lähettämisen sijasta joudut lähettämään seitsemänvuotiaan lapsesi kaivokselle töihin, koska muuta mahdollisuutta ei ole. Perhe tarvitsee rahaa elämiseen, joten nuorten lastenkin on osallistuttava. Lapsuus jää taakse ja raskas työ alkaa. Työ on fyysisesti raskaampaa kuin suurin osa pohjoisen ihmisistä joutuu eläissään tekemään. Missä on oikeus, missä kohtuus? Emme voi lopettaa elektroniikan käyttöä, mutta jotain olisi tapahduttava. Yritysten vastuu on huolehtia, ettei missään tuotantoprosessin vaiheessa käytetä lapsityövoimaa, tai epäinhimillisiä työolosuhteita käyttäviä kaivoksia tai muita tuotantolaitoksia. Myös kuluttajilla on vastuu. Meillä on vastuu vaatia yrityksiä kantamaan vastuuta. Meillä on myös vastuu olla tukematta sellaisia yrityksiä, jotka eivät vastuuta ota.
Kirjassa esitellään muutamia henkilöitä ja heidän työtään ympäristöaktivismissa. Nostan näistä muutamat esille. Intiassa Bhanu Rebbapragada asui vuosia etäisissä vuoristokylissä puolustaen adivaseja. Oikeussalit ja ajoittaiset väkivallan uhatkin tulivat tutuksi, kun Bhanu on vuosikymmeniä työskennellyt adivasien oikeuksien eteen. Toisaalla Malawissa, Reinford Mwangonde toimi Citizens For Justice -järjestön johtajana vapaaehtoispohjalta. Hän tahtoi haastaa monikansallisia yrityksiä, Malawin hallitusta ja muuttaa asenteita muun muassa uraanikaivosta vastaan. Neljän tunnin kuulustelut poliisiasemalla ja tiukat oikeustaistelut eivät saaneet Reinfordia perääntymään, vaan tahto taistella paremmasta tulevaisuudesta pysyy. Kuinka moni meistä taistelee yhtä sisukkaasti muiden oikeuksia vastaan?
Tambograndessa, Perussa, paikalliset maanviljelijät vastustivat suunniteltua kultakaivosta väkivallattoman taistelun voimin. Liikkeen johtaja, Godofredo Garcia Baca jäi kuitenkin väkivallattoman kampanjoinnin uhriksi jouduttuaan murhatuksi. Hänen työnsä ei kuitenkaan mennyt hukkaan. Tambogrande pelastui ja kampanja levisi laajalle. Tambogrande-elokuvaa esitettiin eri puolilla Perua ja työpajoja pidettiin väkivallattomasta kampanjoinnista ja mediavaikuttamisesta. Tämäkin oli tulosta yhteisöllisyydestä, yhdessä tekemisestä ja sisukkaasta työstä oikeuksien eteen. Myös maailman ensimmäinen kaivosaiheinen kansanäänestys pidettiin: 98,6 prosenttia kaupungin asukkaista vastusti kaivosta. Perun hallitus ei hyväksynyt äänestystä, mutta se toimi kuitenkin tehokkaana poliittisena aseena.
***
Eda Honkatukia
Kirjoittaja oli korkeakouluharjoittelussa Siemenpuussa elo-lokakuussa 2024
(Kirjoittajan mielipiteet ovat hänen omiaan, eivätkä välttämättä vastaa Siemenpuun näkemyksiä)