[Titta Lassila] “Toimisto? Ei, ei… tämä on meidän kaikkien koti. Nyt myös sinun. Ja sinä olet osa meidän perhettämme.” Rahmat Hidayatin sanat lämmittivät ja hiukan hämmästyttivätkin minua. Pienen indonesialaisen kansalaisjärjestön Akarin varajohtaja hymyili leveästi.
Järjestön kokoontumistilaa hallitsee suuri, matala pöytä, jonka ympärille aktivistit, opiskelijat, ystävät ja tuttavat kokoontuvat tupakan, kahvin ja ihmisoikeustyön pariin. Yhtä seinää peittää kirjahylly täynnä teoksia lainsäädännöstä, metsistä, taloudesta ja alkuperäiskansojen oikeuksista, ja toista seinustaa korkeat kirjapinot, jotka vielä odottavat paikkaansa.
Olin juuri viettänyt kolme mielenkiintoista päivää Rahmat Hidayatin ja hänen kollegoidensa kanssa maaseudulla, Tebat Pulaun kylässä läntisellä Sumatralla. Olin tullut seuraamaan Siemenpuu-säätiön rahoittaman yhteisömetsähankkeen toteutumista sekä keskustelemaan jatkoyhteistyöstä. Bengkulun provinssista jatkaisin toiselle puolelle Sumatran saarta, Jambiin, jonka lähistöllä Etelä-Sumatran provinssissa toteutettiin hankkeen toista, suosademetsien suojeluun keskittyvää osaa.
Pienet resurssit, suuret tavoitteet
Siemenpuun Indonesia-ohjelma on tehnyt pitkäjänteisesti töitä paikallisten ympäristöjärjestöjen ja -liikkeiden kanssa jo yli vuosikymmenen ajan. Yhteistyöllä pyritään parantamaan kansalaisten vaikuttamismahdollisuuksia maan metsäpolitiikkaan, vahvistamaan paikallisyhteisöjen oikeuksia maihinsa sekä edistämään sademetsien suojelua ja kestävää käyttöä. Akar on yksi kumppaneista yhteensä reilun tusinan järjestön joukossa. Oli tärkeää päästä tutustumaan järjestön työhön ja toimintaympäristöön, vaikka heidän hankkeensa on ohjelman puitteissa rahoituksellisesti vaatimaton.
Akarin toimitilat ovat Bengkulun rannikkokaupungissa, mutta järjestön työ suuntautuu maanviljelijä- ja alkuperäiskansayhteisöjen pariin sademetsäylängöille, erityisesti Kerinci Seblatin kansallispuiston reunamille. Kerinci Seblat on lähes 14 000 neliökilometrin laajuinen, neljän provinssin alueelle levittyvä kansallispuisto, joka kuuluu UNESCO:n maailmanperintöluetteloon.
Bengkulun ylängöillä perheet saavat pääasiallisen toimeentulonsa kahvin, kumipuiden, hedelmien tai mausteiden viljelystä. Tebat Pulaun kylässä jokainen perhe viljelee kahvia. Siemenpuun rahoituksen turvin Akar tukee Tebat Pulaun ja neljän muun kylän yhteisömetsänhoitoa ja -hallintaa yhteensä 1700 hehtaarin alueella. Indonesian metsälainsäädäntö tarjoaa kylille ja yhteisöille mahdollisuuden hakea metsilleen ja metsäisille viljelysmailleen laillista omistusoikeutta, mutta prosessit ovat usein niin pitkiä ja monimutkaisia, että yhteisöt tarvitsevat niiden edistämiseen kansalaisjärjestöjen apua. Nyt kun yhteisömetsäluvat on viimein saatu, voi Akar keskittyä viljelymenetelmien kestävöittämiseen, ympäristötietoisuuden lisäämiseen sekä naisten aseman ja perheiden toimeentulon parantamiseen.
Ennen yhteisömetsästatusta (Hutan kemasyarakatan) ei kyläläisillä ollut laillista oikeutta edes astua viljelmilleen, vaikka moni perheistä oli asunut alueella jo 1970-luvulta lähtien. Yhteisömetsämallin tarkoituksena onkin paitsi antaa paikallisille omistajuus viljelyksiinsä, myös edistää kestävää metsien käyttöä sekä vähentää metsäkatoa suojelualueilla. Viranomaiset kuitenkin tarvitsevat yhteisöjen tukemiseen ja kouluttamiseen kansalaisjärjestöjä, sillä järjestelmä on valitettavan korruptoitunut, resurssit vähäisiä ja monet alueet hallinnon näkökulmasta hyvin syrjässä.
Elinvoimaa peltometsäviljelystä
Tebat Pulaussa majoituimme yhteisömetsäryhmän puheenjohtajan herra M. Dahril Suken perheen luona. “Herra M.”, kuten häntä kutsuttiin, vei minut kylän yhteisömetsäalueelle, joka kattaa yhteensä 700 perheen viljelmät ja lähes 600 hehtaarin laajuisen alueen. Herra M. kertoi kokeneensa henkilökohtaisen ympäristöherätyksen kymmenen vuotta sitten ollessaan itse laiton puunhakkaaja. Hän sai elantonsa myymällä valtion suojelumetsästä kaatamaansa kovapuuta.
Noina aikoina metsästä laskeutuvissa joissa oli yhä mahdollista uida, ja luonnon monimuotoisuus kukoisti. Päivittäin metsässä liikkuvana herra M. alkoi kuitenkin huomata puuston harvenemisen ja maanviljelyn lisääntymisen aiheuttamat haittavaikutukset. Joet alkoivat kuivua ja maaperä köyhtyä. Herra M. siirtyi viljelemään kahvia, mutta maan köyhtyminen jatkui. Laittomat hakkuut jatkuivat hänen mukaansa vuoteen 2008 saakka.
Nyt herra M. ja Tebat Pulaun sekä lähikylien yhteisömetsäviljelijät ovat sitoutuneet peltometsäviljelyyn, joka mahdollistaa sekä elinkeinojen harjoittamisen että luonnon monimuotoisuuden suojelun. Kotoperäisiä puita ei ole lupa kaataa, ja kahvia viljellään yhdessä metsä- ja hedelmäpuiden sekä maustekasvien kanssa. Erityisesti yhteisö uskoo pippurin, durianin (indonesialaisten rakastama mutta ulkopuolisten vieroksuma, harvinaisen haiseva hedelmä) ja muskottipähkinän vetovoimaan. Luonnonmetsää uudistamalla ja siirtymällä kokonaan kaskiviljelystä peltometsäviljelyyn yhteisö uskoo parantavansa sekä metsän elinvoimaisuutta että omaa toimeentuloaan. Koulutusta ja ympäristökasvatusta toki vielä tarvitaan, jotta kaikki viljelijät saadaan sitoutumaan yhteisiin tavoitteisiin.
Lyhyen vierailuni aikana esitin lukemattomia kysymyksiä, haastoin kumppaneitamme ja esitin osani kriittisenä tarkkailijana. Olin kuitenkin vaikuttunut Akarin tekemästä työstä, sillä järjestöstä huokui vilpitön ja peräänantamaton usko kansalaisvaikuttamiseen ja tasa-arvoon.
Hyvästellessäni kumppanimme Bengkulussa koin olevani harvinaisen etuoikeutettu. Saan kuulua suureen indonesialaiseen aktivistiperheeseen, jossa yhä uskotaan ihmisoikeuksiin ja ihmisten välisen kunnioituksen voimaan. Toivoisin samaa uskoa myös Suomen päättäjiltä, sillä nyt yhteistyömme paitsi Akarin myös monen muun Indonesian kumppanimme kanssa on vaakalaudalla hallituksen kehitysyhteistyöleikkausten vuoksi.
Titta Lassila
Kirjoittaja on Siemenpuun varapuheenjohtaja