Arabian niemimaa, Iran, ISIS ja alkaneet vesisodat

Suuria otsikoita repivän, Irakin ja Syyrian kattavassa uskonnollisessa valtiossa Sunni-militanttien brutaalin teurastuksen takana Lähi-idässä ”on meneillään vesisota”. Näin kirjoitti viime vuoden elokuussa pitkän linjan ympäristötoimittaja Fred Pearce Yalen yliopiston metsätalouden ja ympäristöopintojen laitoksen julkaisemalla Yeale Environment 360 -sivustolla.

Kamppailu rajallisista luonnon yhteisvarannoista ei ole tällä vuosituhannellakaan uusi. Jo vuonna 1999 YK:n ympäristöohjelma UNEP:n tukema raportti arvioi, että kamppailu rajallisista resursseista kuten niukasta vedestä tulee seuraavan neljännesvuosisadan aikana olemaan Afrikan suurten konfliktien johtava syy – ei öljy. Sudanin Darfurin pitkään kestäneen väkivallan keskeinen tekijä olikin, ettei vettä enää 25 vuoden kuivuuden jälkeen riittänyt sekä maaviljelijöille että paimentolaisten karjanhoidolle. Bostonin yliopiston kaukokartoituskeskuksen johtaja, tohtori Farouk El-Baz on vahvistanut, että ”vesi on (perus)syy Darfurin ongelmiin”.

Samalla kun Lähi-idässä sijaitsee joukko maailman merkittävimpiä öljyesiintymiä, alueen ilmasto ja ympäristö asettavat kovia haasteita. Tarvitaan vesivaroja ja sopivaa maata viljelyyn, mutta suuren osan ruoantuotantoon soveltuvista maista laajeneva aavikoituminen on tuhonnut. Vaikutukset ovat kasvaneet valtaviksi Syyriassa, Jordaniassa, Irakissa ja Iranissa. 85 prosenttia alueen vedestä käytetään maatalouteen. Alueen maissa haitalliset maankäyttötavat ja keinokastelu ovat yleisiä. Kun kuivuuskaudetkin ovat tihentyneet, veden ylikäyttö käynnistää hälytyssireenit. Arvio julkaistiin vapunaattona Kansainvälisen vesihuippukokouksen lehdistötiedotteessa, jonka mukaan Jemen, Yhdistyneet arabiemiraatit, Saudi Arabia ja Irak katsovat silmästä silmään ennennäkemättömiä ”ongelmia, jotka vaativat maailmanlaajuista välitöntä huomiota”. Kokous pidetään ensi tammikuussa Abu Dhabissa.

Kirjailija ja permakulttuurisuunnittelija sekä paikallisruokaliikkeen ja ruohonjuuritason siemensuojelun pioneeri Gary Nabhan huomautti jo viisi vuotta sitten, että vuosien kuivuus Hedelmällisen puolikuun alueella Syyriassa on todennäköisesti aiheuttanut vakavimman kadon kuin koskaan maatalouden keksimisen jälkeen tuhansia vuosia sitten. 60 prosenttia maan maatalousalueista on kärsinyt tästä. Vuoden 2007 jälkeen sateet 40 Turkin piirikunnassa, Pohjois-Syyriassa ja Itä-Irakissa ovat jääneet 30 – 40 prosenttiin normaalitasosta. Irakissa 2 miljoonalle maaseudun asukkaalle ei enää riittänyt vettä.

Global Assessment Report on Disaster Risk Reductionin Syyria-raportti vuodelta 2010 vahvistaa, että haavoittumimmilla alueilla ”lähes 75 prosenttia. . . kärsi täydellisestä sadonmenetyksestä” ja maan koillisosien paimentolaiset menettivät yli neljä viidesosaa karjastaan, mikä vahingoitti 1,3 miljoonaa ihmistä. Äärimmäinen kuivuus jatkui vuodesta 2006 vuoteen 2011.

Islamilainen tasavalta Iran puolestaan on ylittämässä tänä vuonna kriittisen pisteen väestönkasvun ja vesi-intensiivisten maatalousohjelmien vuoksi, arvioi Al Arabiya News tämän vuoden toukokuun viimeisellä viikolla. Teheranissa toimiva konsultti Bijan Khajehpour huomautti lehden mukaan, että maan maataloussektorin vedenkäytön vähentäminen ”hankaloittaisi omavaraisuustavoitetta”.

Lausunto oli annettu kommenttina Iranin presidentin Hassan Rowhanin viime vuotiselle määräykselle, että maatalousministeriön tulisi tehostaa toimintaansa viiden perussatokasvin omavaraisuuden saavuttamiseksi.

Verkkolehti Al Monitor luonnehti vapunpäivänä ongelman kansainvälistä luonnetta korostamalla, että ”kriisi on pahentunut hälyttävään pisteeseen, jossa suuren iranilaisjoukon saattaa olla pakko veden saamiseksi muuttaa myös ulkomaille, jollei toimivia ratkaisuja löydetä lähivuosina” ja jatkoi, että ”Iranin olisi lähes puolitettava vuotuinen vedenkulutuksensa”. Washington Post -lehti kertoi viime vuoden heinäkuussa tutkijoiden varoittaneen, että ennestään kuiva valtio on vaarassa muuttua valtavaksi autiomaaksi. Esimerkiksi maan luoteisosan suolajärvi Urmian tilavuus on kutistunut vain viiteen prosenttiin kukoistuksensa ajoista vain kahdessa vuosikymmenessä Aasian Araljärven tapaan ja Zayadehjoki Iranin sydänmailla on enimmäkseen autio uoma patoamisen vuoksi ja siksi, että vesi ohjataan maatilojen keinokasteluun.

Toukokuun lopussa Urmiajärven ennallistamisesikunnan sihteeri Issa Kalantari sanoi Kaukasuksen, Kaspian ja Keski-Aasian alueella leviavälle azerbaijanilaiselle Trend-verkkolehdelle, että ellei vesikriisiä oteta vakavasti, veden vähyys tuhoaa Iranin 15 vuodessa. Tällä olisi vakavia kansainvälisiä seurauksia, sillä maan väkiluku on lähes 82 miljoonaa.

Iranilainen ympäristöasiantuntija Kosravi Fard kuvaa kestämätöntä tilannetta huomauttamalla, että pelkästään viljely ”nielaisee yli 90 prosenttia vedestä ja vesitehokkuus on suunnilleen 30 prosenttia tällä sektorilla”.

Fred Pearce sanoo verta vuodatetun naapurimaissa Tigrisin ja Eufratin jokien valtavia vesimääriä säilövien suurpatojen saamiseksi haltuun. Islamilaisen valtion (ISIS) tieltä ovat paenneet patoja hoitavat insinöörit, mikä on aiheuttanut suurkatastrofien uhkan. Tilannetta tiiviisti seuranneen Globaalin maataloustutkimuskumppanuuden CGIAR:n vesitutkija Russel Sticklor varoittaa, että ”Tigrisin ja Eufratin vesitöiden hallinnointi vaatii hyvin erikoistuneita taitoja, eikä ole mitään viitteitä, että Islamilaisella valtiolla niitä olisi”.

Sotatilanteessa vaikutus on tietysti kaksisuuntainen; yhtäältä veden niukkuus kärjistää oloja, toisaalta sotiminen kärjistää ennestään niukkoja olosuhteita. Maailman terveysjärjestön WHO:n toukokuun 15. päivän verkkotiedotteessa järjestön koordinaattori Karim Shukr sanallistaa sodan kurjuutta sanomalla, että ”neljän vuoden konfliktin jälkeen Syyriassa yli 50 prosenttia väestöstä on vailla turvallista juomavettä ja asianmukaista sanitaatiota”.

Samaan aikaan Yhdistyneet arabiemiirikunnat, jossa pohjaveden taso on vajonnut vuosittain metrin viimeisten 30 vuoden aikana, investoi kuumeisesti meriveden suolanpoistolaitoksiin ja jäteveden käsittelyyn makean veden puutteen vuoksi. Abu Dhabin, vesihuippukokouksen pitopaikan, kruununprinssi ja arabiemiirikuntien puolustusvoimien apulaisylikomentaja, sheikki Mohammed bin Zayed Al Nahyan totesikin viime maaliskuussa Guardian-lehdelle, että ”meille vesi on [nyt] tärkeämpää kuin öljy”.

Pearce muistuttaa, että japanilaiset ja israelilaiset ilmastotukijat ennustivat vuonna 2009, että "kuivuudesta tulee todennäköisesti pysyvää ja Hedelmällinen puolikuu [Turkin ja Iranin vuorten eteläpuolinen alue kattaen lähinnä Irakin, Syyrian, Libanonin, Israelin ja Jordanian hedelmälliset alueet sekä osia Kaakkois-Turkista ja Lounais-Iranista], joka on ylläpitänyt aluetta tuhansia vuosia, tulee katoamaan tämän vuosisadan aikana”.

Josh Clark kirjoitti pari vuotta aiemmin howstuffworks.com-verkkosivulle synkeän ennusteen: ”Kun joet käyvät tyhjiin, houkutus taistella jäljellä olevasta vain kasvaa. Se on todellinen tragedia yhteisvarannoille.”

Maailmanpankin varapuheenjohtaja Ismail Seralgin totesi vuonna 1995, että ”seuraavan vuosisadan sodat käydään vedestä”. Emme ehkä turvallisten vesiolojen pohjoismaissa ole vielä täysin sisäistäneet, että nämä sodat ovat jo alkaneet ja laajentuneet Lähi-itään – tosin monitahoisten sisä- ja ulkopoliittisten osatekijöiden piilottamana, niin että tämä perusasia jää usein täysin huomiotta.

Aiempi versio kirjoituksesta on julkaistu Ny Tid -lehdessä 21.08.2015

Olli-Pekka Haavisto

Kirjoittaja on globaaliin vesikriisiin perehtynyt ympäristöaktiivi, joka toimii mm. Siemenpuu-säätiössä ja Maan ystävissä

 

Lue lisää vesiteemasta Siemenpuun nettisivuilla

Lue lisää Siemenpuun teemajulkaisusta 3: Kirja vedestä