Oikeus veteen

Vesikriisi ja kamppailu oikeudenmukaisuudesta

Vesi on elämänehto kaikkialla maailmassa. Useilla sitä ei ole riittävästi perustarpeisiin, joillain vettä on yllin kyllin. Kamppailu vedestä on ennen kaikkea kamppailua ekologisesta demokratiasta ja oikeudenmukaisuudesta.

Veteen liittyvien ongelmien vyyhti on moninainen. Ympäri globaalia Etelää on käynnissä kamppailuja veden yksityistämistä vastaan, etenkin kaupunkialueiden vesihuoltoon liittyen. Kiinassa monilla jokialueilla vedet ovat osin niin pahasti saastuneita, että jo pelkkä veden koskettaminen on haitallista iholle. Monissa maissa, kuten Intiassa, pohjavedet ovat ehtymässä muun muassa intensiivisen puuvillan viljelyn myötä. Mekongjoella patohankkeet uhkaavat miljoonien kalastajien elinkeinoja ja kymmenien miljoonien ihmisten ruokaturvaa. Maanostoryntäyksen ja agribisnekseen liittyvien maan anastusten sekä lisääntyvien sellupuuviljelmien myötä ihmiset menettävät paitsi maansa, usein myös vetensä.  Maan anastusten ohella on kyse näin myös veden anastuksesta.

 

Vesi on hydrologisen kierron ansiosta loppumaton, mutta samaan aikaan myös rajallinen luonnonvara: valuma-alueen vesi uusiutuu vain sen määrän, jonka luonnollinen vesikierto tuo siihen lisää. Merkittävä osa vedenkäytöstä on tavalla tai toisella poissulkevaa. Kun vettä hyödynnetään kasteluun tai varastoidaan patoaltaisiin, se on sillä hetkellä muilta käyttömuodoilta pois. Maatalous- ja teollisuustuotannossa vettä haihtuu ja saastuu, ja vientituotteiden mukana sitä kulkeutuu eri tuotteiden mukana nk. piilovetenä (virtual water) ostokykyisen väestön kulutettavaksi, usein vesirikkaampaan globaaliin Pohjoiseen. Piilovesi viittaa siihen makean veden määrään, joka kuluu tietyn tuotteen koko tuotantoprosessissa. Agribisneksen, teollisten puuviljelmien sekä tehtaiden siirtyminen halvemman tuotannon ja niukempien vesivarojen alueille globaaliin etelään tekee piiloveden jakautumisesta yhä epäoikeudenmukaisemman. Myös kasvava paine lisätä uusiutuvan energian tuotantoa kärjistää vesikriisiä esimerkiksi biopolttoaineiden ja vesivoiman vaatiessa yhä enemmän vettä.

Vesijalanjäljellä tarkoitetaan jonkin yksikön – vaikkapa yksittäisen henkilön, tehtaan tai kokonaisen valtion – tuotteiden ja tuotannon kautta kuluttamaa veden kokonaismäärää, ja se on riippuvainen myös paikallisista oloista. Suomen vesijalanjäljestä yli 40 prosenttia muodostuu ulkomailla. 

Vesi ihmisoikeutena ja veden hallinnan ongelmat

Veteen liittyvien ongelmien käsitteellistämisen tavoissa ja esitetyissä ratkaisuissa on paljon eroja. Yksityinen sektori, OECD ja kansainväliset rahoituslaitokset ovat ajaneet sitkeästi veden hyödykkeistämistä  sekä veden hinnoittelun ja tehokkaampien vesimarkkinoiden kehittämistä. Yhden olennaisista näyttämöistä, joilla maailman vesiongelmia pyritään ratkomaan, muodostavat Maailman vesifoorumit (World Water Forum). Näillä foorumeilla vesikysymys on näyttäytynyt pitkälti teknisen hallinnan, tehokkuuden ja markkinoiden kysymyksenä, ja ne heijastavat monin tavoin myös vesikentän valtasuhteita. Foorumin osallistujien listalta löytyy eri maiden hallinnon edustajia, YK-järjestöjä sekä isoja kansainvälisiä kansalaisjärjestöjä. Keskeistä osaa näyttelevät myös monikansalliset vesihuolto- ja rakennusyhtiöt sekä niiden konsultit ja insinöörit. Vuoden 2012 foorumin julistuksessa jätettiin kokonaan pois maininta vedestä ihmisoikeutena, vaikka YK:n yleiskokous hyväksyi pitkän keskustelun jälkeen vuonna 2010 päätöslauselman, jossa tunnustetaan oikeus turvalliseen ja puhtaaseen veteen ja sanitaatioon.

Monet ympäristöjärjestöt ja sosiaaliset liikkeet varsinkin etelässä näkevätkin Maailman vesifoorumin pikemminkin osana ongelmaa kuin ratkaisua. Foorumi onkin saanut rinnalleen kansalaisjärjestöjen, ay-liikkeiden, aktivistien, tutkijoiden ja paikallisyhteisöjen vaihtoehtoisen vesifoorumin, jossa vesiongelmaa lähestytään poliittisena oikeudenmukaisuuteen liittyvänä kysymyksenä. Vesi nähdään ihmisoikeutena ja sen yksityistämishankkeet nähdään ongelmana. Sosiaalisten liikkeiden esittämissä vaihtoehdoissa korostuvat alhaisten kustannusten ja pienen mittakaavan hajautetut ratkaisut, jotka eivät ole kannattavia isoille vesi- tai rakennusyhtiöille. Vaihtoehtoisen foorumin keskeisenä ajatuksena on se, että on parempi taata jotakin kaikille kuin kaikkea harvoille (Some for All, Not All for Some).

 

Mitä mittavampi hanke, sitä mittavammat ovat siihen liittyvät epäonnistumisen riskit. Pienten, hajautettujen hankkeiden etuna on niiden helpompi hallittavuus sekä mahdollisuus ottaa paikalliset olot ja tarpeet paremmin huomioon. Pienemmässä mittakaavassa mahdollinen epäonnistuminen ei myöskään aiheuta peruuttamatonta tuhoa taloudelle, ympäristölle tai paikallisille ihmisille.  Suuren mittakaavan vesihankkeet, kuten vesivoimapadot tai mittavat kastelujärjestelmät, sen sijaan keskittävät vedestä saatavan hyödyn ja ylipäänsä veden kontrollin harvoihin käsiin. Esimerkiksi suurpadot uhkaavat usein muita veden käyttötapoja, kuten kalastusta. Keskeinen ero vesivoimapatojen ja kalastuksen veden käytössä on se, että kalastuksessa on kyse hyvin moninaisesti ja hajaantuneesti tapahtuvasta joen tai muun vesialueen hyödyntämisestä. Vesivoimapadot taas keskittävät joen käyttöä aivan toisella tavalla, ja niistä saatavia hyötyjä jaetaan hyvin keskitetyn ohjailun kautta. Patojen vuoksi pakkosiirretyt tai kalastusalueensa menettäneet ihmiset hyötyvät vain harvoin patojen tuottamasta sähköstä tai sähkön myynnistä saatavista tuloista.

Vesikriisin perimmäiset syyt ovat syvällä modernin teollisen yhteiskunnan rakenteissa. Ratkaisujen löytäminen edellyttää syvällisiä muutoksia näissä rakenteissa ja luontokäsityksissä, joihin veden hallinta on sidoksissa. Vesikiistoissa on usein kyse erilaisten maailmankatsomusten törmäyksistä ja poliittisista kamppailuista. Monet vedestä elantonsa ja ruokansa saavat paikallisyhteisöt – kalastajat, maanviljelijät, keräilijät – pystyvät vaikuttamaan oman ympäristönsä käyttöön vain hyvin vähän.  Veteen liittyvien konfliktien ratkaisu edellyttää usein etenkin kaikkein köyhimpien ihmisten aseman parantamista sekä kansalaisyhteiskunnan vahvistamista.

Olli-Pekka Haavisto, Marko Keskinen, Mira Käkönen

 

Esimerkki: suurpadot

Patojen historiassa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ovat olleet edelläkävijöitä: molemmissa maissa monet kunnianhimoiset patohankkeet lähtivät liikkeelle 1930-luvulla. Sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto ovat näytelleet keskeistä osaa myös patohankkeiden levittämisessä kehitysmaihin: padot olivat toisen maailmansodan jälkeen keskeinen osa kylmän sodan politiikkaa ja niiden rakentamisen huippukausi ajoittui 1970-luvulle. Merkittävä osa rahoituksesta tuli kehitysavusta tai kehityspankkien lainoista. Patohankkeet ovat kalliita ja niissä liikkuvat isot rahat houkuttelevat niin teollisuusmaiden rakennusyhtiöitä kuin Etelän hallituksia ja vesiviranomaisiakin.

Patohankkeiden ongelmat alkoivat saada huomiota 1980–1990-luvuilla sosiaaliset liikkeiden ja ympäristöjärjestöjen koordinoimien kampanjoiden kautta. Kritiikkiaalto huipentui Maailman patokomission perustamiseen vuonna 1998. Komission raportin tulokset vuonna 2000 yllättivät sekä patojen kannattajat että niiden vastustajat. Raportin mukaan ”padot ovat edistäneet merkittävästi kehitystä ja monet niiden tuomat edut ovat huomattavia… mutta liian usein näiden hyötyjen takaamisen kustannukset ovat olleet mahdottomia hyväksyä ja tarpeettomia, erityisesti sosiaalisten ja ympäristöllisten vaikutusten, kuten pakkosiirrettyjen ihmisten, veronmaksajien ja luonnonympäristön kannalta” (WCD 2000, 310). Raportin arvio pakkosiirretyistä oli 40–80 miljoonaa ihmistä, mikä oli enemmän kuin moni ympäristöjärjestö oli siihen asti esittänyt. Raportissa tunnistettiin myös patoihin usein liittyvät korruptio-ongelmat ja hyötyjen hyvin epätasainen jakautuminen. Kritiikin myötä monet kehitysrahoittajat vetäytyivät useista hankkeista ja patojen rakentaminen putosi vuosituhannen taitteessa alhaiselle tasolle.

Nyt käynnissä on uusi patojenrakennusaalto erityisesti Brasiliassa, Kongossa sekä Mekongin alueella. Hankkeiden taustalla ovat pitkälti uudet toimijat. Varsinkin Mekongilla rahoittajina ovat kiinalaiset ja thaimaalaiset pankit, Brasiliassa taas maan oma kehityspankki. Rakentamisen oikeutuksena käytetään nyt ilmastonmuutosta, vaikka erityisesti tropiikissa patoaltaiden päästöt saattavat olla verrannollisia jopa hiilivoimaloihin.

Mira Käkönen

Artikkeleita vedestä Siemenpuun julkaisuissa

Lue lisää Siemenpuun teemajulkaisusta 3: Kirja vedestä

 

 

 

Sorry no projects available.

Sorry no organisations available.

48 hours and the perils of development in breathtaking Nepal

12.12.2017

[Ruby van der Wekken] From 13th to 15th November I had the pleasure of spending 48 hours with Siemenpuu partner South Asian Dialogues on Ecological Democracy in Nepal (SADED-Nepal), before heading on to India for a visit with its older sister organisation, SADED India.

Arabian niemimaa, Iran, ISIS ja alkaneet vesisodat

13.10.2015

Suuria otsikoita repivän, Irakin ja Syyrian kattavassa uskonnollisessa valtiossa Sunni-militanttien brutaalin teurastuksen takana Lähi-idässä ”on meneillään vesisota”. Näin kirjoitti viime vuoden elokuussa pitkän linjan ympäristötoimittaja Fred Pearce Yalen yliopiston metsätalouden ja ympäristöopintojen laitoksen julkaisemalla Yeale Environment 360 -sivustolla.

Globaalit vedet

4.9.2015

Järven rannalla kesää viettäessä ei tule ensimmäiseksi mieleen, että jokainen meistä kuluttaa päivittäin ruoan ja kulutustuotteiden kautta keskimäärin 1800 litraa ulkomaista vettä (pdf). Näin, vaikka lasissa olisikin raikasta kaivovettä.